Näkökulma: Kuinka Pekko Pelikaanista tulikin tällä kaudella draamakomedian Pekko Puupää

Pudotuspelipaikka jääkiekon SM-liigassa olisi ollut tällä kaudella harvinaisen halpa, mutta Pelicans munasi liian monin tavoin sitä saavuttaakseen.

Kuvan taulukko kertoo, kuinka Pelicans hankki tällä kaudella pisteitä (vihreät pallukat) lähinnä Liigan viimeisten seitsemän joukkueen kustannuksella. Niitä vastaan saldona 36 pistettä 29 ottelusta, eli ottelukohtainen pistekeskiarvo 1,24. Vastaavasti Top7-vastustajilta lahtelaiset saivat vain 18 pistettä 30 ottelusta, mistä pistekeskiarvoksi muodostui auttamattoman surkea 0,60. Suotuisin vastustaja oli HIFK, jota vastaan pisteet menivät Pelicansin hyväksi 10-2. Sami Kuusivirta, grafiikka: Aatu Raninen

Aatu Raninen

Pelicansin päävalmentaja Ville Nieminen valitteli elo-syyskuussa, ettei peli näytä hyvältä. Havainnosta tuli lopulta koko kauden yhteenveto.

Kaukalossa esiintyikin otsaansa pallopelin lainalaisuuksiin hakkaava Pekko Puupää, joka sai yhä pimeämpinä iltoina miettimään, käykö valmennusryhmä päivisin työpaikalla lainkaan.

Jälkikäteen tarkasteltuna CHL:ssa valmistautunut Pelicans avaa syksyn yllättävänkin hyvin: 17 pistettä 10 ottelusta.

Kokonaiskuvassa se kuitenkin tekee tulosta lähinnä alavireisten vastustajien kustannuksella.

Pelicans teki tulosta lähinnä alavireisten vastustajien ­kustannuksella.

Taitekohdaksi muodostuu 12.10. pelattu Pelicans–KooKoo. Monin tavoin epäonniseen 1–5-tappioon päättyvän kamppailun avauserässä ykkösketjun János Hári ja Juhamatti Aaltonen jättävät pari kertaa syöttöpaikassa antamatta kiekkoa toisilleen, syystä tai toisesta.

Erätauolla Hári viltitetään. Muutaman päivän päästä Pasi Nurminen vetäytyy valmennuksesta kertoen myöhemmin kärsineensä viikkoja univaikeuksista. Joukkuetta kannatellut ykkösketju pelaa kimpassa vielä pari ottelua, mutta pisteitä Hári ei enää tee.

Välittömästi Nurmisen lähdettyä tappiot alkavat jonoutua. 5vs5-pelaamisen mittarit valahtavat punaiselle, miinusmerkkisiksi, ja erikoistilanteissa varsinkin alivoima alkaa vuotaa.

Pian Jesse Welling korvaa Nurmisen, mutta tässä kohtaa ottelukierroksilla 15–45 kalenteri alkaa painottua sarjan kärkipään Top7-vastustajiin, joita vastaan HIFK:ta lukuun ottamatta Pelicans ei vain nyt pärjää.

Otteisiin tulee kuitenkin vähän ryhtiä. Marraskuun lopussa Pelicans on kolmessa peräkkäisessä ottelussa hallitsevampi, kunnes HPK-kotiottelun 3. erässä pakka leviää (0–4) ja Nieminen tietää potkujen tulevan, vyöryttäen lehdistötilaisuudessa vastuuta pelaajille.

János Hárin hyydyttyä Hannes Björnisen ketju kannatteli, mutta kolmea saati neljää sylinteriä Pelicans ei saanut käyntiin samanaikaisesti.

Perässä seuraavat Sveitsiin siirtynyt Tomi Karhunen ja hyytynyt Hári. Tästä ei enää nousta, jo pelkästään valmennusryhmästä uupuu liian paljon käsipareja ja osaamista pelin kehittämiseen. Eikä seuralla joko ole realistista varasuunnitelmaa, tai sen toteuttaminen olisi liian kallis riski.

Pelillisesti päällimmäisin jälkimaku on se, että suurimpiin ongelmiin Pelicans ajautui syvällä omalla alueellaan, mihin Nurminenkin viittasi ( Etelä-Suomen Sanomat 16.3.). Raskasjalkaisten peruspakkien nipusta ei enää löytynyt yhtään aktiivisen pelitavan vaatimaa kiekollista suunnannäyttäjää, ja kun vastustajat sen äkkäsivät, ryhtyivät ne yhä tylymmin dumppaamaan kiekkoa puolustuksen selustaan ja paineistamaan turkooseja puolustajia (kuva).

Pelicansin puolustajilla (siniset) oli tällä kaudella suuria vaikeuksia päästä kiekon kanssa vastustajien (punaiset) paineen alta pois. Aatu Raninen

Tämän tyyppisissä tilanteissa puolustajien liike ja taito ei riittänyt itse kuljettamaan kiekkoa päätylaidasta paineen alta pois, antamaan suoraan avauksia hyökkääjille tai purkamaan tilannetta alakolmion pienpelillä.

Toisaalta valmennus ei juurikaan onnistunut säätämään pelitapaa tältä osin, vaan jo pelkästään pakkiparien keskinäinen toiminta pysyi virhealttiina improvisointina ja hyökkääjien tarjoama apu liian etäällä passiivisena. Yhteinen toimintamalli pelin avaamiseen ei tuntunut järjestelmällisesti soljuvan missään vaiheessa.

Seurauksena oli lukemattomia kiekonmenetyksiä ja hallinnan siirtymistä vastustajalle pitkine painostusjaksoineen, joiden jälkeen on entistä vaikeampaa hyökätä itse.

Kierteen alkujuuri oli urheilujohdon epäonnistuminen puolustuksen kasaamisessa, joidenkin tietojen mukaan esimerkiksi Lahdessa jatkaa halunneen Mikko Kousan kanssa rahasta neuvoteltaessa.

Pakistoon kertyi liikaa varmistelevaan rooliin tottuneita peruspuolustajia, joille pelin rytmittäminen ja ylivoimapelaaminen eivät ole ydinosaamista. Jopa kauden aikana hätiin hankituista vahvistuksista osa syvensi ongelmia entisestään.

Käänteisesti Pelicans ei näin saanut ruokittua vauhtiin taiten koottua hyökkäysarsenaaliaan. Esimerkiksi Jesse Ylösen näyttävät kiekonkuskaukset antoivat vähän tekohengitystä mutta eivät tunnetusti edistäneet pelitavan kehittämistä, mitä rivipelaajat taas kaipaisivat selkänojakseen.

Hárin jälkeen Hannes Björnisen ketju kannatteli, mutta kolmea saati neljää sylinteriä Pelicans ei saanut käyntiin samanaikaisesti.

Pudotuspeleihin pääsy oli nyt tarjolla vähän normaalia helpommalla, mutta sen menettämistäkin oleellisempaa on, että Pelicansin on saatava taloudellisen tilanteensa ohella urheilupuoli järjestykseen nopeasti.

Usean hyvän kauden nosteen katkaissut floppi on ennenkin antanut tarvittavan potkun persuksille.

En malta olla palaamatta KooKoo-ottelun vaiheille. Se tiedetään, että omistaja-Nurminen on tähtipelaaja-Aaltosen kanssa hyvää pataa, mutta olivatko Nieminen ja urheilujohtaja Janne Laukkanen? Entä kuka halusi Hárin joukkueeseen ja kuka viltittää hänet? Mihin kulmaukseen kukin tässä kolmiodraamassa asettui?

On ollut tulkittavissa, että jotkut henkilöt koettiin Pelicansissa liikaa omaa etua ajaneiksi opportunisteiksi. Nieminen taas on kertonut kokeneensa, ettei saanut pidettyä omaa linjaansa ja pelaajia hankittiin hänen ohitseen (ketä toista päävalmentajaa varten?).

Ei ihme, että Pekko Puupään lopputulos oli se mitä se oli.

Keskustelu