Pelicans-extra: Lahti-kiekon juniorituotannon pimeys on päättymässä – kenestä kauan odotettu Toni Lydmanin seuraaja?

Lahdessa kehittyy nyt parempia jääkiekkoilijoita. Jo oli aikakin, voisi sanoa.

Santtu Kinnunen, Severi Lahtinen ja Sebastian Repo edustavat lahtelaisen jääkiekon uutta sukupolvea. Antti Yrjönen, Sami Kuusivirta, Mirja Hussain

Aatu Raninen

Viides toukokuuta 2013 Detroitin Joe Louis Arenalla. Anaheim Ducksin puolustaja Toni Lydman talutetaan pukukoppiin Red Wingsin pelaajan taklauksen jäljiltä.

Kun Lydman riisuu pukukopissa Ducksin pelipaidan viimeisen kerran, on hän samalla viimeisin lahtelainen kenttäpelaaja NHL:ssä. Samaan aikaan myös Lydmanin kotikaupungissa Lahdessa jääkiekon absoluuttinen huipputaso on karkaamassa kauemmas.

Suuremmin tätä ei kuitenkaan noteerata, koska kymmenkunta 1980-luvun lopun ikäluokkien liigapelaajaa on juuri lähtenyt maailmalle. Niitä kevään 2007 A-nuorten kultamitalisteja.

Syksyksi 2013 Pelicansin edustusjoukkue kasataan kokeneista tuontipelaajista. Kevään 2012 hopeamitalitkin lämmittävät vielä takataskussa. Standardit ovat matalalla ja illuusio elää. Ketä tahansa jämäminuuteilla pyörähtävää junioria pidetään lupaavana.

Täällä on ollut aina valtava määrä osaamista ja tietoa, mutta ehkä siitä kaikesta on tullut tiedon tulva.

Valmennuspäällikkö Olli Mikkola

Nyt tuo aika näyttäytyy toisessa valossa. Mihin ne Lydmanin seuraajat NHL:ssä ja Suomen olympiajoukkueessa ovat Lahdesta loppuneet? Mitä juniorityössä on tehty tai jätetty tekemättä?

Voiko Lahdesta tulla Suomen parhaita pelaajia?

Maalivahdit ovat osoittaneet, että voi. Lahti-kiekon merkittävimmän jatkumon tienraivaaja oli Pasi Nurminen ja Karri Rämö sen tien kulkija. Nyt samoja ovia kolkuttelee Emil Larmi.

Maalivahdit ovat kuitenkin enemmän erikoisvalmennettuja yksilöurheilijoita, eri tavalla sidoksissa pelin lainalaisuuksiin ja evoluutioon.

Kenttäpelaajien katsannossa suuret kasvukeskukset jyräävät pelaajatuotannossa massallaan, mutta Lahtea ei mairittele vertailu edes saman kokoisiin kaupunkeihin.

Ollaan nyt pääsemässä yli siitä, että pitää väkisin nostaa jonkun pelaajan roolia ja lopulta palvellaan se piloille kun hössötetään ympärillä.

Pasi Nurminen

Muutamiin Liigan keskisuuriin seuroihin kuten Ässiin, KalPaan ja JYPiin on 2000-luvulla virrannut NHL-varauksia. Muualta on tullut NHL- ja olympiatason pelaajia. Lahdesta ei.

Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta faktat puhuvat sen puolesta, että jotain Lahdessa on väistämättä uupunut, tai tehty väärin.

Haastattelin useita henkilöitä nimellä ja nimettöminä pohtimaan aihetta.

Ajatuksia syntyi esimerkiksi siitä, että liigaseuralla ja junioriorganisaatiolla ei ole aina ollut yhteistä agendaa. Pari vuotta sitten KalPaan siirtynyttä valmennuspäällikkö Herkko Koskea ja hänen toimintatapojaan kohtaan on kulisseissa ollut oppositiota. Lahjakkuuden tunnistamisessa ja harjoitusmetodeissa on ollut puutteita. Launeen harjoitushallista huolimatta kaksi-kolme kaukaloa jääkiekon käytössä on yhä liian vähän.

Moni tekijä vaikuttaa, eikä yhtä ydinsyytä huippupelaajien vähyyteen ole.

– Kun junnut ja edustus olivat vähän erillään, oli yhtenä mittarina, että saadaan liigaan pelaajia. Sitten se oli myös heidän (edustus) vastuullaan, menikö pelaaja eteenpäin, mainitsee Kiekkoreippaan, nykyisen JuniorPelicansin pitkäaikainen toiminnanjohtaja Ari Suomalainen.

Nykyinen valmennuspäällikkö Olli Mikkola kokee, että tietotaidosta lahtelaisten pelaajien kehittäminen ei ole jäänyt kiinni.

– Täällä on ollut aina ihan valtava määrä osaamista, tietoa ja hyviä linjauksia, mutta ehkä siitä kaikesta on tullut tiedon tulva. Sellainen oleellisen poimiminen ja muutoksen aikaan saaminen on ollut vähän vaiheessa, Mikkola ruotii.

Pitkän linjan päijäthämäläiset juniorijääkiekon tekijät, JuniorPelicansin valmennuspäällikkö Olli Mikkola ja toiminnanjohtaja Ari Suomalainen, sanovat että nyt valmennuksen sisältöjä on yhtenäistetty ja terävöitetty, kommunikointi seurojen välillä toimii ja alue tuottaa enemmän pelaajia nuorisomaajoukkueisiin. JuniorPelicans

Pelicans kantoi pitkään mukanaan vanhoja painolasteja. 1990-luvun jäljiltä liigakiekon kulttuuri kaikkinensa oli ohutta, mikä voi heijastua junioreihin.

Liigaseuran konkurssikin oli lähellä vielä 2004. Siitä toipuminen vei vuosia, ja uskottavuutta syntyi vain voittamalla otteluita heti. Maalivahdista valmentajaksi 2006 vaihtanut Pasi Nurminen myöntää, että tuolloin oiottiin tiettyjä mutkia.

– Me otettiin silloin joukkueeseen hyviä pelaajia, eikä hirveästi välitetty siitä, mitä heidän elämäntapansa tai muut määrätyt asiat olivat. Jälkeenpäin ajateltuna se saattoi olla iso virhe, Nurminen punnitsee.

Lahti-kiekossa perinteenä loisineet huonot vaikutteet eivät estäneet esimerkiksi Jesse Saarisen (s. 1985) ja Mikko Kousan (1988) nousua KHL-tasolle asti, mutta varmasti hidastivat. Mukavuusalueelta huippu-urheilijaksi kasvaminen tapahtui vasta myöhemmin muualla.

Monelta lahtelaispelaajalta se on jäänyt kokonaan tekemättä, koska ympäristö ja toimintakulttuuri eivät siihen pakottaneetkaan.

Liigajoukkueen toiminnalla on luonnollisesti iso vaikutus junioripelaajien ammattilaisuran alkuvaiheisiin. Pasi Räsäsen, Hannu Aravirran ja Pasi Nurmisen johdolla 2006-2010 Pelicansin uskottavuus ja suorituskyky nousivat kohisten, mutta jälkeenpäin Nurminen on pohtinut tiettyjen valintojen vaikutusta nuoremman kaartin pelaajiin. Janne Nousiainen

Edellä mainittu kaksikko edustaa briljantteja luistelijoita. Sattumaa ei ole sekään, että paria vuotta nuorempi Juhani Tyrväinen on yltänyt korkealle. Hänessäkin yhdistyy huippu-urheilijuus ja luisteluvoima.

– Pitää olla kyky liikkua monipuolisesti neljään suuntaan vaivattomasti ja viedä kiekkoa liikkeestä liikkeeseen eli olla nopeustaitavuutta. Ne aiheet toistuvat meillä nyt pelaajapolun alusta alkaen ja vastaavat kansainvälisen pelin vaateisiin, Olli Mikkola sanoo.

Huomattavan monen lahtelaispelaajan urakehityksessä katto on tullut vastaan jo Liigassa johtuen puutteista luistelussa, kenties jääkiekon keskeisimmässä perustaidossa. Jo vuonna 2014 Pelicansin urheilujohtaja Mika Saarinen noteerasi Uudelle Lahdelle, että luistelussa ja pelikäsityksessä pitäisi pyrkiä Suomen parhaiksi.

Esimerkiksi nykyisen Pelicans-kapteeni Hannes Björnisen kohdalla virheet luistelutekniikan kanssa oli ehditty jo tehdä. Vasta vuosien tinkimättömän aikuisvaiheen harjoittelun tuloksena Björninen, 24, on vihdoin saanut kehitettyä myös luistelunsa kansainvälisen pelitemmon tasolle.

Samoin vuosien työ näkyy siinä, että nyt Lahti ylipäätään tuottaa pelaajia, jotka osaavat luistella – eli heidät on valmennettu luistelemaan hyvin.

– Kaiken kaikkiaan luistelu, aktiivisuus ja pelinopeus ovat asioita, joihin koko junioriputki on kiinnittänyt huomiota, Nurminen summaa.

Jotain menneistä puutteista voidaan päätellä niistä ratkaisuista, joita Pelicans-yhteisössä on viime vuosina tehty.

Mikkola ja Suomalainen esittelevät, kuinka harjoittelussa jäällä ja sen ulkopuolella pyritään monipuoliseen kehon kuormittamiseen sekä kunkin nuoren tarpeiden ja kehitysvaiheen huomioon ottamiseen. Drop out -ilmiötä on saatu pienennettyä, ja JuniorPelicansista on kasvanut jopa Euroopan suurin jääkiekon erikoisseura. Kyse on vähän kuin kuntaliitoksesta, sillä siihen yhdistettiin Päijät-Hämeen junioriseurat.

Haastatellut tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että nyt kommunikointi Pelicansin, JuniorPelicansin ja Peliittojen välillä toimii.

– Urheilutoiminta osakeyhtiön ja ry:n välillä on hyvin raja-aidatonta, Mikkola kiteyttää. On esimerkiksi saatu paremmin optimoitua naapurikuntien jäähallien käyttöä, säädeltyä ryhmäkokoja ja lisättyä pelaajien jäälläoloaikaa.

Käytännössä liigajoukkueen ja junioreiden valmentajat kokoontuvat nyt kuukausittain saman pöydän ääreen puhumaan pelistä ja harjoittelusta.

– Kilpavaiheen sisältöjä on yhtenäistetty, eli junioreilla A:sta C:hen on sama ideologia, arvot, toimintatavat ja harjoittelun sisällöt. Toki niitä sovelletaan tilanteen mukaan, mutta isossa kuvassa pelaajapolulla puhutaan samaa kieltä, joka johtaa kykyyn pelata jääkiekkoa haluamallamme tavalla, Mikkola lisää.

– Nyt näitä asioita ollaan jalkauttamassa vielä nuorempiin ikäryhmiin ja valmentajia palkataan lisää.

Liigaseura tukee junioriorganisaatiota noin puolella miljoonalla eurolla vuosittain. Toisin sanoen rahaa on päätetty kohdistaa mieluummin tulevaisuuteen kuin hetkelliseen tähtipelaajien hankintaan.

– Olemme panostaneet junioreiden kehitykseen, nimenomaan henkilöstöön ja sen osaamiseen, Pelicansin toimitusjohtaja Tomi-Pekka Kolu vahvistaa päätelmää.

Sattumaa ja ikäkausivaihtelua. Niitäkin ehdotettiin osasyyksi, mutta kahdenkymmenen vuoden otanta ei ole sattumaa. Juniorityö ei myöskään saisi liiaksi olla kiinni yksittäisistä henkilöistä tai hyvistä valmentajista, joista nimeltä mainituksi tuli Jarmo Sopanen.

Organisaatiota on viime vuosina vahvistettu Harri Hakkaraisen, Tommi Pärmäkosken ja Juha Nakarin kaltaisilla asiantuntijoilla, mutta samaan aikaan toiminnan yhtenäistäminen ja jatkuvuus takaavat sen, että yksittäiset henkilövaihdokset eivät tulevaisuudessa aiheuta heilahduksia.

– Valmentajia ei ole uusittu JuniorPelicansin aikana juurikaan. Yhteisön sisällä on vain terävöitetty ja arvioitu asioita, nostettu tiettyjä painopisteitä. Osa siitä on alkanut jo vuosia sitten, tämä ei ole mikään yhden tai kahden miehen show, valmennuspäällikkö Mikkola muistuttaa.

Toisaalta yksittäisen lahjakkaan pelaajankaan ei saisi antaa hämärtää kokonaiskuvaa, mihin harvojen talenttien Lahdessa on sorruttu.

– Ollaan nyt pääsemässä yli siitä, että pitää väkisin nostaa jonkun pelaajan roolia ja lopulta palvellaan se piloille kun hössötetään ympärillä, eikä kasvateta sitä urheilijaa, Nurminen kuvailee.

Mikä sitten on lahtelaisen huippujääkiekkoilijan mittapuu 2020-luvulla ja mihin rahkeet voivat riittää?

Sebastian Repo, 23, voi olla se Lydmanin seuraaja, tuleva NHL-pelaaja. Muun muassa Severi Lahtinen ja Santtu Kinnunen yrittävät tehdä läpimurtoaan. 21-vuotias Liiga-kokelas ei kuitenkaan ole enää mikään huippulupaus. Silloin pitäisi olla jo suvereeni Liigassa, pärjätä miesten maajoukkueessa ja kärkkyä pelipaikkaa NHL-joukkueesta. Tämä ei ole moite, vaan muistutus parhaiden yksilöiden kehityskäyrästä.

Yksi superlahjakkuus Lahdestakin tulee, HIFK:hon siirtynyt 16-vuotias Brad Lambert. Jos laitahyökkääjän ura etenee toivotulla tavalla, hänessä on ainesta tulla kaikkien aikojen parhaaksi lahtelaistaustaiseksi jääkiekkoilijaksi. 2020-luvusta on siis tässä katsannossa jo tulossa parempi kuin sitä edeltänyt aika.

Selviytyjästä tullaan ensin kasvattajaksi, sen jälkeen menestyjäksi, lukee Nurmisen huoneentaulussa.

Kaiken JuniorPelicansin ja liigajoukkueen arjessa tehdyn työn ulosmittaaminen vaatii kuitenkin vielä vähän aikaa ja kärsivällisyyttä.

– Meiltä meni esimerkiksi Pohjola-leirille nyt kolmanneksi eniten pelaajia Kärppien ja TPS:n jälkeen. Jokaisessa ikäkausimaajoukkueessa on meidän pelaajiamme, Olli Mikkola muistuttaa.

– Tiedostetaan, että meidän rimamme ei ole tuottaa hyviä liigapelaajia, vaan että heillä on potentiaalia päästä Liigasta pidemmälle. Viimeinen vaihe vain tapahtuu liigajoukkueessa.

Erkki Laine teki neljä maalia Calgaryn talviolympialaisissa 1988. Ei pitäisi olla mitään estettä, etteikö päijäthämäläinen pelaaja pystyisi vastaaviin suorituksiin nykypäivänä. Nyt pimeyden reunoilla kajastaa valoa. Se on sittenkin mahdollista.

Lajin absoluuttiselle huipulle kiipeäminen ei ole enää lahtelaiselle jääkiekkoilijalle pelkkää harhaa, vajaata työntekoa ja oman kylän rokkitähden illuusiota.

Keskustelu