Kolumni: Salpausselän kisat tarjoavat nostalgiaa, mutta ei museotavaraa

Kolumnin kirjoittajalle kolme vuoden takaiset hiihdon MM-kisot herättivät uutta kiinnostusta myös Salpausselän kisoja ja erityisesti hiihtoa kohtaan. Katja Luoma

Aatu Raninen

”Ysi puolen kohdalla ero Bessmertnykhiin kolmekymmentäseitsemän sekuntia. Sitä on tullut lisää. Sitä on tullut lisää! Tuolla notkon pohjalla se väliaika tulee. Sitä on nyt kolmekymmentäkahdeksan!”

Missä olit kun kuulit tämän ikivihreän klassikon?

Entä nämä:

”Heikkinen kääntyy Sundbyn rinnalle. Sundby, Sundby kompuroi, on ulkona. Suomeen tulee mitali! Matti Heikkinen MM-pronssia!”

Katson kuvaa metsästä, alareunassa juoksevaa sekuntikelloa, ja nyppylän takaa vähitellen esiin nousevaa hiihtäjää. Se keskeyttää some-ajan kakofonian.

”Niskanen liukuu, tulee perään, Iversen katsoo, sisälle… molemmat kaatuvat! Voi mahdoton sentään!”

Ne palaavat väistämättä mieleen, kun hiihtolajien maailmancup-karavaani karauttaa jälleen viikonlopuksi Lahteen ja Salpausselälle.

Muistan elävästi olleeni sekä television ääressä kuuntelemassa sydän pamppaillen Tapio Suomisen selostusta, mutta myös stadionin takakaarteessa todistamassa viimeksi mainittua kolaria, joka välittömästi piirtyi suomalaisen kestävyysurheilun kuvastoon. Silloin elettiin tietenkin helmi-maaliskuun vaihdetta ja MM-kisoja 2017.

Niin urheilua seuraava ja lahtelainen kuin olenkin, on pakko tunnustaa, että olen syttynyt hiihtourheiluun verkkaisesti. Mitä ei pienenä opi, ei sitä oikein vanhanakaan taida.

Nuorempana koin sukset ja sauvat lähinnä kömpelöiksi jatkeiksi omalle ruumiilleni. Vähän varttuneempana laahustin viimeiset tikit Puolustusvoimien hiihtomarsseilla suksilla, joihin ei oltu ”huoltorekassa” saatu pitoa saati luistoa.

Kymmenisen vuotta vierähti sen jälkeen, kunnes lamppu syttyi, ellei lopullisesti niin ainakin kirkkaasti. MM-kisat 2017 oli silmiä avaava kokemus. Ei varmaankaan yhtä läpikotainen kuin joissakin Lahden aiemmin järjestämissä arvokisoissa, mutta massoja liikuttava kuitenkin, ja uuden sukupolven innoittaja.

Ehkä myös jotain sellaista, jota tarvittiin lopullisesti putsaamaan pohjat niihin vuoden 2001 jälkeen tarttuneesta moskasta.

Nyt Salpausselän kisat helpottavat tämän liian monta jääkiekko-ottelua nähneen varhaiskeski-ikäisen urheiluseuraajan tunnetuskaa.

Salppuri on kaltaiselleni urbaanille eteläsuomalaiselle kosketuspinta suuriin suomalaisiin ikäluokkiin. Niihin, joille elämää rytmittäviä asioita tuntuivat olevan puoli yhdeksän uutisten täsmällisyys, Toyotan henkilöautojen luotettavuus ja väliaikalähtö perinteisellä hiihtotyylillä. Joille Karpalon nousu, Intiaanikukkula tai J-mutka olivat perussanastoa ja perimätietoa.

Yhä useammin huomaan löytäväni itseni viikonloppupäivisin olohuoneen nojatuolista. Katson kuvaa metsästä, alareunassa juoksevaa sekuntikelloa, ja nyppylän takaa vähitellen esiin nousevaa hiihtäjää. Mahtaako jaksaa tasatyöntöä päälle asti vai meneekö vuorohiihtoon? Missä kohtaa vaihtaa kuokalle? Onko peesihyötyä tarjolla?

Iivo Niskasen musertavasta 15 kilometrin kultahiihdosta – jossa hän jätätti Sundbyä 17,9, Dyrhaugia 31,3 ja Bessmertnykhiä 41,8 – aloin ymmärtää mistä siinä maastohiihdossa on suurin piirtein kysymys.

Sitä jotakin, metsien naisten ja miesten luonnetta puhuttelevaa. Someajan kakofonian keskeyttävää pyhää hiljentymistä, mutta minuutti minuutilta virittyvää vimmaa.

Vuonna 1923 perustetut Salpausselän kisat järjestetään viikonloppuna 95. kerran. Ysiviis nevö foget, kuten sanonta kuuluu – älä ikinä unohda ysiviittä.

Itse koen kisat jotakuinkin näin kuten kuvailin, mutta onhan urheilu on vapaa kaikille tulkinnoille. Salppuria ja talvilajeja ylipäätään on jo päivitetty uudelle vuosikymmenelle. Tarjolla on nostalgiaakin, mutta ei museotavaraa.

Kukin tyylillään, perinteisesti puurtaen tai vapaasti sprintaten, nauttikaamme!

Keskustelu