Kolumni: Uuden vuoden kevyt taakka

Jenni Kangas

Usein kuulee lueteltavan, että huippu-urheilijalla on oltava tiettyjä ominaisuuksia. Itsekin valmentajana tiedän, että joitain ominaisuuksia urheilijassa pitää olla jo itsellään menestymisen mahdollistamiseksi.

Valmiiseen listaan pitkälti täydelliseltä kuulostavia asioita kuuluu pitkäjänteisyys, valtava itsekuri, säännöllisyys, positiivisuus, luja tahto (suom. sisu) ja nopea oppimiskyky. Nämä eivät riittäneetkään.

Uuteen kalenterivuoteen vaihtaminen oli minulle tapahtumana tavanomainen, kaksi normaalia arkipäivää muiden joukossa. Oli treenipäivä ja sitten taas treenipäivä. Kuitenkin huomasin pysähtyväni pienen ahdistuksen äärelle, kun ymmärsin olevani nyt oikeasti olympiavuodessa.

Puhelimen aikalaskuri on kiitänyt samaa tahtia kohti elämäni huippuhetkeä, mutta varsinaisesti nyt sana ’kiire’ hiipi mieleeni.

Olen hyvässä vauhdissa kaiken sen kanssa, mitä olen tähän harjoituskauteen ehtinyt harjoittaa ja kehittää, mutta lähestyn sitä hetkeä, jolloin minun on saatava kaikki se ulos, mitä varten olen harjoitellut tämän vuosikymmenen.

Kymmenen edellisen vuoden aikana olen kilpaillut kahdeksat arvokisat, joissa yhdessä jäin karsintaan. Yhteensä olen saanut edustaa Suomea yli kahdessakymmenessä eri kilpailussa. Olen epäonnistunut isoissa kisoissa raa’asti, ollut todella lähellä onnistua ja myös onnistunut.

Olen kilpaillut erittäin kuumassa ja erittäin kylmässä. Olen heittänyt keihästä rikkinäisellä olkapäällä sekä täysin kivuttomalla keholla, joskus kevyemmällä, joskus painavammalla. Olen kilpaillut rikkonaisen harjoituskauden jälkeen tuloksellisesti hyvin ja erittäin onnistuneen harjoituskauden jälkeen huonosti.

Olen heittänyt kerran ennätykseni kilpailun ainoana osanottajana piirikunnallisissa, ja kerran voittanut ennätykselläni arvokilpailuissa sen vuoden maailmantilaston nelosen.

Edelleen pohdituttaa, kuinka montaa kokemusta olen vielä vailla, jotta pääsen sinne, minne olen menossa?

Vuosikymmenessä olen harjoittanut niitä ominaisuuksia, joita minulla ei ollut silloin, kun olin päättänyt sitten 28-vuotiaana voittaa olympiakultaa.

Luulin, että matka sinne olisi paljon helpompi ja vaatisi vain alussa luettelemani ominaisuudet ja tiedostettavat kehityskohteet.

Taustapeilistä huomaan kartuttaneeni jotain täydellisyyttä suurempaa – olen kokenut kaiken mahdollisen, jotta tänä tärkeänä vuonna voisin olla rauhallinen.

On ainoastaan luotettava ajan kasvattamaan uuteen vahvuuteeni, ettei ole mitään, mitä en olisi jo kohdannut ja päässyt sen yli.

Kirjahyllyni tasapaino Erik Bertrand Larssenin Paras ja Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -kirjojen välillä heijastaa omaankin olooni.

Nykyisyys on tämä, jossa kannan kaiken kokemuksen mukanani ja johdan itse perfektionismiani välittäen vain siitä, mikä on olennaista.

Ehkä kliseeltäkin kuulostavaa elämänohjetta itselleni sopivaksi muokaten – matka jonka kuljen, on yhtä tärkeä kuin määränpää.

Kirjoittaja on maajoukkuetason keihäänheittäjä, joka edustaa Lahden Ahkeraa.