Saippuaoopperaa, sirkusta... Mikä on Pelicansin seuraava ohjelmanumero?

Pentti Matikainen on Pelicansin hallituksen harmaa eminenssi. Ville Nieminen entinen Pelicans-, unelmissaan tuleva NHL-valmentaa. Väliportaan urheilujohtaja Janne Laukkasella on parannettavaa viestinnässään. Sami Kuusivirta

Aatu Raninen

Olihan se toiminut ennenkin, miksi ei toimisi nytkin?

Pelicansin omistaja-apuvalmentaja Pasi Nurminen ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä operatiivisena johtajana päävalmentajan taustalla. Vastaavaa työnjakoa on menestyksellä harrastettu ennenkin, eikä se nykyäänkään ole tavatonta, päinvastoin. Modernissa tiimiajattelussa viisas päävalmentaja ympäröi itsensä itseään viisaammilla erikoisosaajilla.

Oli siis jotenkuten perusteltua, että noviisi Ville Nieminen, kokenut Nurminen ja ikäisekseen kokenut Arttu Lipsanen muodostaisivat toimivan valmennusryhmän, joka saikin poikkeuksellisen hyvää tulosta aikaan heti syksystä 2018 alkaen. Pelicans oli pelitavaltaan, pelaajamateriaaliltaan ja ilmeeltään eheämpi kuin aikoihin, mikä loi perustan mainiolle runkosarjalle.

Edes uutiset talousepäselvyyksistä eivät jarruttaneet kovassa lyönnissä ollutta Pelicansia ja Nurmista, jotka vastasivat voittamalla otteluita vain kovemmalla tahdilla.

Sitten tuli kevät, eikä Niemisen jatkosopimusta kuulunut. Tuli pudotuspelit, joissa suoritus jäi vajaaksi. Tuli uusi kausi, eikä enää mikään toiminut. Yhtäkkiä neljä vuotta nosteessa ollut Pelicans on kuin tyhjentynyt ilmapallo.

En yritä väittää tietäväni Pelicansin asiat. En ole istunut seuran kokouksissa tai urkkinut hallitontuilta huhuja. Pelissä ja tositapahtumissa on riittämiin pureksittavaa.

Pelicansista on joka tapauksessa monimutkaista määritellä valtaan, vapauteen ja vastuuseen liittyviä suhteita. Normaalisti se olisi urheilujohtaja Janne Laukkanen, jonka kontolle näin tuuliajolle ajautunut valmennus ja joukkue laitettaisiin.

Lahti-kiekkoa on kuitenkin siunattu moniosaaja Nurmisella, joka oli nytkin tavallaan sekä esimiehen että alaisen asemassa sekä Laukkaselle että Niemiselle. Voidaan olettaa, että ammattilaisten kesken tämä järjestely enimmäkseen toimisi omien vastuualueiden puitteissa, mutta lopputulema kielii muutakin.

Nurmisen vetäytyminen syrjään motivaatio-ongelmiin vedoten, ja eritoten sen ajankohta, vaikuttaa kaikkea muuta kuin koko totuudelta kolmikon keskinäisistä väleistä. Mr. Pelicans saattoi kokea sen joukkueelle parhaaksi, ja toisaalta ainakin säilytti maineensa paremmin kuin potkuleiman saanut Nieminen.

Ei yllättäisi, mikäli vahvat persoonat olisivat ajautuneet ristiriitoihin peliasioista.

Nurminen, joka on veivannut peliä ees sun taas, olisi ehkä sittenkin perusluonteeltaan suoraviivaisemman haaskalintujääkiekon perään.

Tapparalais-dufvalaisen koulukunnan Nieminen taas saattaisi enemmän rytmittää peliä tilanteen mukaan, ja luottaa joustavampiin valintoihin.

Ääripäiden sijaan on varmaan puhuttu enemmänkin nyanssieroista, mutta jo ne yhdistettynä epäterveeseen lähtöasetelmaan ja siitä kumpuavaan luottamuspulaan ovat omiaan tulehduttamaan tilannetta, jossa päävalmentaja kuitenkin saa ottaa iskut vastaan.

Peli ei tänä syksynä tullut täysin kuntoon missään vaiheessa, eivätkä henkilökemiatkaan voineet olla aivan kohdallaan, kun Niemisen ja pelaajien kehon kieli oli mitä oli, ja sitoutumisen nimeen vannonut Nurminen jätti laivan. On eri asia hävitä tiukkoja pelejä taistellen kuin ottaa rökäletappioita lamaantuneena.

Pelaajamateriaali Pelicansilla ei ole niin huonokuin miltä se on tällä kaudella tullut näyttäneeksi, ja minkä vuoksi moni nyt voivottelee Niemisen puolesta. Materiaali ei selitä viime kauden 3. sijaa sen enempää kuin tämän syksyn kolmattatoista.

On vain kyse siitä, saadaanko valmentautumisella 80 prosenttia pelaajista ylisuorittamaan (2018) vai alisuorittamaan (2019).

Pelillisesti ongelmien ytimessä oli kuitenkin yllättäen puolustus, mikä on aiemmin ollut ex-puolustaja Laukkasen vahvuusalueita. Pelicansissa ehkä yliarvioitiin flow-tila ja jääneiden pelaajien kyvyt, toisaalta aliarvioitiin Mikko Kousan ja Oliwer Kasken lähdön vaikutukset.

Kun vielä valmistutumisaikaa meni CHL-kiireisiin, viisikkopeli organisoitiin keskinkertaisesti eikä hyökkääjiltä tullut tarpeeksi apuja, ja pelin tempoa mieluummin pakotettiin kuin rytmitettiin, joutuivat taidoiltaan ja liikkuvuudeltaan vain keskitasoiset puolustajat tekemättömään paikkaan yrittäessään selviytyä kiekonhallinnasta, pelin avaamisesta ja hyökkäysten tukemisesta.

Oman ja keskialueen hyökkäämisen sakkaamisella on seuraus: harhasyöttöjä, hätäratkaisuja, umpikujia, menetyksiä. Nurinkurisesti myös laajasta hyökkäysarsenaalista ei siksi ole saatu mitään irti, vaan nopeatkin luistelijat ovat potkun perässä, ja sekaisuuteen itseluottamuksensa menettäneiden taitureiden syötöt ja laukaukset paukkuvat ohi.

Tämän kaiken pohjalta syyttävä sormi kääntyy eniten – ja kaikesta huolimatta – Pasi Nurmiseen, joka tavallaan oli vaikuttamatta asioihin, ja taisi sitten kuitenkin vaikuttaa.

Pelicans on Nurmisen uuden tulemisen aikana kiistatta kehittynyt monella sektorilla. Seura oli vuonna 2015 urheilullisesti niin hapero ja imagoltaan väljähtynyt, että tarvittiin jämerä korjausliike. Liigajoukkueelle on luotu aivan eri tason urheilullinen pohja, juniorityön tulokset paranevat, ja taloustilanne kohentuu. Brändikin on kiinnostavampi, ja yleisömäärät isompia.

Vahvuutena ovat olleet myös Laukkasen teräväkatseiset pelaajahankinnat, vaikka niihin tahra nyt tulikin, ja urheilujohtajan viestinnässä on esiintynyt kummaa salailua. Yleisesti ottaen rekrytointien onnistumisprosentti on ollut hyvää luokkaa, jota Laukkaselta apureineen voi odottaa jatkossakin.

Pelicansissa on siis tehty ansiokas urheilullinen muutos. Toimintakulttuurin osalta korjausliike taisi mennä paikoin jopa yli, ja pelillinen muutos on yhä vaiheessa.

Neljän vuoden työstä huolimatta peli-identiteetissä tuntuu nimittäin olevan vasta suuntaviivoja luisteluvoimasta, työnteosta ja karheasta kamppailusta. Vaan ei vieläkään sellaista ominaista peliajattelua, joka esimerkiksi HPK:ssa, Kärpissä ja Tapparassa, aiemmin JYPissä ja KalPassa, on kyetty kiteyttämään.

Se ero kuuluu pelipuheessakin. Jos Jukka Jalonen on kansallisen jääkiekkoymmärryksen yliopettaja, niin vastaavassa asemassa Lahdessa Niemisen ja edeltäjänsä Petri Matikaisen aikana Pelicansin lausunnot ovat olleet enemmän muka-psykologista julistamista tai sitten läskiksi heitettyä vitsailua. Ei ole puhuttu täsmällisesti vaikkapa pelin rakenteesta, vaan mieluummin karvaisista kiveksistä ja tillilihasta.

”Nemon”, ”Petun” ja ”Nupen” tunteen palo on toki riemastuttava ominaisuus, ja letkautukset naurattavat aikansa. Kunnes jossain vaiheessa lahtelaiset eivät enää edes välitä pelistä, vaan tapittavat popcornia hotkien sirkusta nimeltä Pelicans.

Jostain syystä seuran ilmastoa hallitsee saippuaooppera toistuvine myrskyineen, joiden varjoon hyväkin osaaminen meinaa jäädä.

Urheilullinen muutos on siis kohentanut tuloksia. Pelicansilla alkaa olla koossa kärkipään aineksia, eikä se ole sentään aivan yhtä sekaisin kuin vaikkapa Turun Palloseura.

Mutta tekeillä on viides enemmän tai vähemmän lopussa tyrehtynyt kausi peräkkäin, joten mikä on johtopäätös? Hävitäänkö pieniä marginaaleja epäoleelliseen pullisteluun?

Sattumaa tai ei, Liigan menestyjiä yhdistää sekä tasokas valmennustiimi että peliajattelultaan valistuneet päävalmentajat tyyppiluokkaa Antti Pennanen, Mikko Manner, Pekka Virta, Jussi Tapola/Jukka Rautakorpi. He eivät temmo pelikirjaa aivan kuun kierron mukaan, vaan tekevät työnsä johdonmukaisen jämptisti.

Nurmisen konklaavissa Meidän Pelin periaatteille on välillä jopa naureskeltu. Seuraavan stepin ottaminen vaatisi myös teknis-taktisen pelivalmennuksen ja pelikulttuurin nostamista kärjen tasalle.

Jälkeenpäinvoidaan vielä pohtia, oliko Nurmisen taka-ajatuksena ylentää itsensä päävalmentajaksi Niemisen 1+1+1-sopimuksen aikana? Tai oliko tarkoituksena tuoda Tommi Niemelä sisään jo aiemmin?

Lopulta Niemisen erottamispäätöstäkään ei uutisoinnin mukaan tehnyt urheilujohtaja, vaan hallitus – päällepäsmäreinään kaiketi itse Nurminen ja Pentti Matikainen.

Ville Nieminen taas, onko hänkään niin kirkasotsainen ja pelaajien kunnioittama kuin maine antaa ymmärtää? Oliko pelaajien kanssa syntyneessä skismassa osasyy, miksi sopimuksen teko keväällä kesti?

Pilvilinnoissa puhellaan jo NHL-pesteistä, mutta liigaseuroille Niemisen, Sami Kapasen ja Tero Lehterän tapauksissa on opetus siitä, ettei päävalmentajaksi pitäisi oikaista.

En ole valmentajien erottamisen fani, sillä se on usein liian helppo jippo. Tällä kertaa Nieminen tuntui kuitenkin itse allekirjoittavan potkunsa perjantain Pelicans–HPK-ottelun lehdistötilaisuudessa, jossa hän – jo lähes tapansa mukaisesti – tyytyi niukkasanaisesti vierittämään syyn: ”Kyllä pelaajillakin ovat ylpeys ja velvollisuus.”

Nieminen sen tietää, olihan hän Liigan valmentajista kenties lähimpänä pelaajaa, ja eniten vaiheessa valmentajaminänsä kanssa. Päävalmentaja ja pelaajat saattoivat myös olla syyntakeettomia sijaiskärsijöitä tilanteessa, johon Pelicans on johdettu.

”Voi perkele, kun piti niin hätäisesti lähteä silloin sinne Lahteen”, Nieminen luultavasti tuumii kymmenen vuoden päästä, jolloin hänestä voidaan jo puhua aitona päävalmentajana.

Itsetutkiskelun paikka on nyt aika monen kravatin takana.