Näkökulma: Pelicansin veneessä on liikaa keinuttajia ja liian vähän soutajia, eikä edes "uusi Lasch" olisi auttanut

Jesse Ylönen, János Hari ja Juhamatti Aaltonen ovat olleet tämän kauden Pelicansin taitavia, joskin oikukkaita tehomiehiä Myös yhdysvaltalainen Tyler Kelleher olisi voinut olla, mutta tekee nyt tuhojaan Ruotsissa.

Aatu Raninen

Syksyllä ennen kauden alkua Pelicansissa oli hiljaista uskoa siihen, että Janos Hári pystyisi tekemään jopa 40 pistettä. Arvio tästä melko tuntemattomasta suuruudesta oli rohkea, mutta ei lopulta yliampuva, sillä keskushyökkääjä mätti jo 10 ottelussa 12 pistettä ennen kuin joukkueen romahdus alkoi.

Loppukaudeksi takaisin EBEL-liigaan lainattu Hári osoitti olevansa virtuoosi, joka ymmärtää pelin rytmiä ja osaa rikkoa sitä sopivalla tavalla, hankkien siten tilaa peliä edistäville ja maalipaikkoja luoville syötöilleen.

Joukkue tarvitsee tietyn määrän tämän sortin vaistopelaamista, mutta voidaan pohtia, onko näitä kaavan rikkojia ollut Pelicansin johtavissa rooleissa tällä kaudella jo liikaakin.

Esimerkiksi Juhamatti Aaltonen ja Jesse Ylönen ovat joukkueelleen tärkeitä pelureita, joille kiekkoa on kuin vaivihkaa tuputettu ihmetekojen toivossa. He ovat ominaisuuksiltaan huikaisevia, mutta eivät mitään viisikkopelaamisen malliesimerkkejä. Siinä on ero vaikkapa viime kauden Hynek Zohornaan.

Aaltosen ollessa joukkueessa (2010–2011, loppukevät ja syksy 2019) Pelicansin suoritustaso on aina ollut vuosikymmenen keskiarvoa heikompaa. Se ei ole yksin Aaltosen vika, mutta voidaan kyseenalaistaa kuinka hyvin hän lopulta sopii Pelicansin kaltaisen altavastaajajouk­kueen kirkkaimmaksi suunnannäyttäjäksi.

Kaikkein pöhköintä on kuormittaa kovan kaliiberin ratkaisijaa alivoimalla, jota hän ei yksinkertaisesti osaa pelata. Aaltonen seilailee pitkiä kaarroksia siinä missä alivoimaneliön liikkeiden pitäisi olla terhakoita ja täsmällisiä, joten on vain ajan kysymys milloin omissa kolisee.

Uutteralla Jesse Ylösellä puolestaan on vielä Aaltostakin ylväämpi ura edessään, mutta Ylösen on annettu aivan raikulipoikana kuljetella kiekkoa sinne tänne ja sortua vaarallisiin menetyksiin, tai sitten palaute ei mene perille.

Näin Pelicans on tullut yhteistyön jääkiekon sijaan edistäneeksi sooloilua, jolla taitavista ja jalkavista pelaajista ei tiukan viisikkopelin Liigassa voi saada parasta potentiaalia esiin. Kiekko viihtyy ylösten ja aaltosten lavassa liikaakin.

Uusia pelaajia Pelicans on jälleen kartoittanut ainakin Tshekin ja Slovakian suunnalta, mutta katseita on käännetty myös Saksaan. Viime kesänä lahtelaisia tiettävästi kiinnosti Ingolstadtissa hulppeat 46 pistettä runkosarjassa ja pudotuspeleissä summannut yhdysvaltalainen Tyler Kelleher.

Legendaarisen Ryan Laschin kokoinen (168 cm) laitahyökkääjä valitsi kuitenkin ruotsalaisen IK Oskarshamnin, jossa Pelicansin havittelema taskuraketti on nyt paremmassa pistetahdissa kuin Lasch aikanaan ennen Lahteen tuloaan. Kelleher on joukkueen selkeä kärki teh­tyään 19 pistettä 32 ­ottelussa.

Pelicans oli siis taas hajulla mainettaan paremmasta pelaajasta, mutta sekin kuvastaa osaltaan kauden epätasapainoa. Hyökkääjistä on ollut miltei ylitarjontaa, kun taas puolustuksesta jäi pahasti uupumaan liikkuvuutta, kiekollista taitoa ja virtuositeettia.

Pelaajaprofiileja tulee jatkossa harkita entistäkin tarkemmin, jos esimerkiksi lauantaina ranteensa murtanut Hannes Björninen sattuisi sopimuksestaan huolimatta vielä siirtymään muualle. Pelicans tarvitsee kipeästi parhaassa 25–32 vuoden iässä olevia johtavia pelaajia, joilla on jo kokemusta, mutta myös täysi suorituskyky kaikissa pelitilannerooleissa.

Sellaisia monipuolisia niin sanottuja viisikon liimapelaajia, jotka tekevät ympärillä olevistaan parempia. Ei kapean roolin sooloilijoita.

Keskustelu