”Villen ja Ollin kausi”. Näin povasi Urheilulehti jääkiekkokauden ennakkonumerossaan syyskuussa. Otsikko ei sananmukaisesti julista mitään, mutta kun kaksi suomalaisen jääkiekon eläviin legendoihin kuuluvaa hahmoa nostetaan lehden kanteen noilla sanoilla, sisältyy siihen väistämättä sen merkkinen lataus, että nyt he näyttävät valmennuksellisesti jotakin suurta.
Toistaiseksi HIFK:n Ville Peltonen ja Jukureiden Olli Jokinen ovat ennen kaikkea entisiä pelaajia. Vielä ei aivan läpikotaisin tiedetä, millaisia he ovat liigajoukkueen päävalmentajina.
Huippupelaajasta tulee vielä hyvä valmentaja, kuulee sanottavan. Pitääkö se paikkansa, kun maineen ohella huomioidaan myös tulokset?
Jos pelaajana on valloittanut ”tarunhohtoisen” NHL:n tai ollut ”Ruotsin tappaja,” voi se ainakin nopeuttaa etenemistä. Näitä villejä kortteja tai ainakin oikopolkuja nähtiin 2010-luvulla yltyvään tahtiin; Sami Kapanen, Tero Lehterä, Ville Nieminen, Tomek Valtonen, Miika Elomo.
Yrittäneiden ja langenneiden lista alkaa olla jo pitkänpuoleinen. Osalla oli hyviäkin hetkiä, mutta kolme heistä ei valmenna tällä hetkellä enää missään, Valtonen on poukkoillut ulkomailla, Elomo tehnyt uraa Mestiksessä.
Liiga näytti olevan heille Siperia, joka opetti sen, ettei pohjatöitä ollut tehty kunnolla aiemmin. Yhdistävänä tekijänä oli korkeintaan viiden vuoden kokemus valmentamisesta ja nopeahko eteneminen päävalmentajaksi, kuten Peltosella ja Jokisellakin.
Pelaajina keskinkertaisten joukkio on käytännössä johtanut koko Suomi-kiekon kehitystä.
Tästä voi tulla Villen ja Ollin kausi – molempien kurssi on nyt nousussa – tai yhtä hyvin Jussin ja Laurin kausi. Liigan kärkeä ovat syksyllä miehittäneet Jussi Ahokkaan, Olli Salon ja Lauri Mikkolan kaltaiset päävalmentajat, joilla ei ole ammattilaistason pelikokemusta. Tommi Niemelällä on yhden ottelun verran.
Kun tarkastellaan Liigassa menestyneitä kollegoita, alkaa selvemmin näyttää siltä, ettei pelaajauralla sittenkään ole suoranaista tekemistä valmentajana menestymisen kanssa.
Mestarivalmentajista Antti Pennanen pelasi viisi liigaottelua, Risto Dufva kolme. Pekka Virta pelasi kohtalaiset 200 liigaottelua, Mikko Manner kauden Tanskan pääsarjassa.
Jopa moninkertainen maailmanmestari ja päävalmentajien päävalmentaja Jukka Jalonen kävi vain kahdessa liigaottelussa.
Pelaajiston ”raskas sarja” on esiintynyt Liigan mitalisijoilla lähinnä poikkeuksina.
Jyrki Aho, Jukka Rautakorpi ja Erkka Westerlund puolestaan olivat pelaajina II-divaritasoa. Lauri Marjamäellä ei käytännössä ole mainittavaa pelitaustaa.
Yksi kausi saattaisi todistaa suuntaan tai toiseen, mutta isossa kuvassa tämä pelaajina keskinkertaisten joukkio on käytännössä johtanut ja linjannut koko Suomi-kiekon kehitystä ja valmennusta vuosikymmenen ajan. Kansikuviin nostettujen ex-huippupelaajien teot taas ovat jääneet puheen asteelle.
Pitkällä uralla pelaaja ehtii olemaan kymmenien valmentajien ”opissa”, niinkin sanotaan. Entisten esimiesten nimien pudottelu leventää legendan auraa vielä lisää, mutta saadaanko näiden ”oppien” sisällöstä yleensä kovin kattavia vastauksia?
Oppiiko parhaaltakaan valmentajalta valmentamisesta, jos oppilas kuuntelee pelaajan korvin?
Raimo Helminen oli kentällä 1 100 ammattilaisottelun luisteleva tietokone, jolle kutsu Ilveksen päävalmentajaksi kaudella 2012 kävi jo kolmen vuoden valmentamisen jälkeen, ja nähtävästi liian pian. Hän on kuitenkin pysynyt huipputasolla mukana, ja onnistui viimein luotsaamaan TPS:n finaaleihin viime keväänä.
Muutoin pelaajiston raskas sarja on esiintynyt Liigan mitalisijoilla lähinnä poikkeuksina: 400–600 ammattilaisottelun Karri Kivi, Antti Törmänen ja Kai Suikkanen, joista kaksi viimeksi mainittua ovat harvoja poikkeuksia tehtyään hyvin jyrkästi nousseen ja menestyneen uran.
Voisiko olla jopa niin, että pelaajana ”nobodyksi” jääneellä ihmisellä on keskimäärin jopa suurempi nälkä ja pitkäjänteisempi ote valmentamiseen kuin pelaajana taloutensa jo turvanneilla ja maineensa luoneilla legendoilla?
Jospa ratkaisevampaa on sittenkin oppimisen lahjakkuus, asennoituminen, työmäärä ja soveltuvuus valmentajaksi?
Yhä useampi päävalmentaja tänä päivänä on vasta kolme-nelikymppinen, mutta virkavuosia voi olla vyöllä jo paljon, koska ilman maineikasta pelaajauraa valmentamiseen ehtii erikoistumaan aiemmin. Ei heti uskoisi, että Jussi Ahokaskin on valmentanut jo 17 vuotta. Ja urat näyttäisivät kantavankin pitkälle: Risto Dufva, Jukka Ahvenjärvi ja Ari-Pekka Selin ovat valmentaneet liki 30 vuotta.
Missä vaiheessa uraansa päävalmentaja sitten kannattaisi palkata?
Pelaajilla polku on melko selkeä. Liigaan pääsee, kun pelaamista on takana kymmenisen vuotta. Näiden havaintojen valossa ottaisin liigaseuran urheilujohtajana periaatteeksi, että myös joukkuetta johtavan päävalmentajan, seuran ehkä tärkeimmän osaajan, tulisi olla elänyt valmentajan elämää vuosikymmenen ajan.
Tulisi olla ennen kaikkea valmentaja, korkeintaan toissijaisesti jääkiekkoilija.