Näkökulma: Kisapuiston stadionhankkeessa tiivistyy kaikki se, mikä on vialla lahtelaisessa urheilurakentamisessa – "Se ei ole kilpailuetu, se on haitta"

Pitkään kypsytetyn ja kehnoksi kompromissiksi ajautumassa olevan Kisapuiston jalkapallostadionin vaiheet kietoutuvat 1950-luvulta peräisiin olevaan puistoon, 70-80-luvun mahtipontiseen urheilukeskukseen ja osin Lahden kulttuurilaitoksiinkin.

Aatu Raninen

Rahat, olosuhteet, näköalat, ja niiden järkevä hyödyntäminen.

Lahden Kisapuisto on kuin loputon kertauskurssi urheilurakentamisen ongelmista kaupungissa, jossa on puutetta sekä resursseista että osaamisesta.

Urheilun saralla Lahti painii yllättävänkin kovassa joukossa. On neljä merkittävän palloilun pääsarjan edustusjoukkuetta sekä asema talviurheilun pääkaupunkina. Liehitellään kansainvälisiä erikoistapahtumia ja moottoriurheilua. Omaa uraansa uurtavia lajeja ja urheiluyhteisöjä on paljon. Lahden keskeisestä sijainnista puhutaan aina, ja käytännössä siitä onkin muodostunut Sisä-Suomen mittakaavassa poikkeuksellinen urheiluelämän keskus.

Kun rahat on jaettava useammalle, pitäisi Lahden olla muita fiksumpi tehdessään ratkaisuja. Todellisuus kuitenkin osoittaa, että itse asiassa täällä toimitaan tyhmästi, lyhytkatseisesti ja mahdollisuuksia haaskaten.

Taustaa tälle saagalle valettiin jo vuosina 1972–1981, jolloin hiihtostadionin, hyppyrimäkien ja Suurhallin muodostaman kokonaisuuden avaaminen oli Lahdelta valtaisa ponnistus. Ne olivat kasvukauden vastauksia suosittujen talviurheilun ja jalkapalloilun tarpeisiin. Ne olivat myös kilpailuedun luojia, jotka myöhemmin vauhdittivat urheilumenestystä.

1990-luvun laman jälkeen Urheiluhalliyhdistys on jatkanut jäähallien rakentamista, mutta kaupungin omat panostukset ovat pääosin valuneet urheilukeskukseen ja kansanliikuntaan, kuten uimahalleihin ja tekonurmikenttiin. Vanhimmat puitteet tulivat käyttöikänsä päähän, kun muun muassa Urheilutalon ja Kisapuiston annettiin lahota käsiin.

Urheilun toimintaympäristössä on paikoin ajauduttu kituuttamisen tilaan.

Moni asia siis vaikuttaa siihen, että lahtelaisen urheilun toimintaympäristössä on paikoin ajauduttu kituuttamisen tilaan. Investointikohteiden lista kasvaa, remontoidaan vasta kun on pakko, suunnitelmat karsitaan mitat täyttävistä areenoista ensin karvalakkimalleiksi, ja lopuksi vielä korvaläpätkin pois lakista.

Siinä olikin jotain raikasta ja laajakatseista, kun ”Itämaan tietäjiksi” esittäytynyt joukkio esitteli taannoin omat ideansa Kisapuistosta moniulotteisena urheilupuistona.

Muutaman yksityishenkilön ja arkkitehdin aivoriihi näyttää osittain lyövän laudalta kaupungin poliittisen johdon ja tilayhtiö Spatiumin palkkatyön asioiden eteen. Mitä se kertoo niiden kyvystä hoitaa yhteisiä asioita?

Kaupunki tilasi vuosi sitten valmistuneen Lahti Sports Hub 2030 -suunnitelman, jonka mukaan tavoitteena on olla kymmenen vuoden päästä ”suomalaisen urheilun pääpaikka”. Miksi tilattiin, jos mieli muuttuu tuuliviirin lailla ja toteutus vedetään hatusta kiireellä vaalien alla?

Kisapuiston kehittämisen rinnalle on myös herännyt huoli urheilukeskuksen käytön tehostamisesta. Marko Varjonen (kok.), Spatiumin puheenjohtaja, ennätti vaalikampanjassaan ehdottamaan hiihtostadionin uudistamista jalkapallokäyttöön. Tästä olisi kannattanut keskustella ennen kuin pääkatsomo ja kenttäpinnoitteet remontoitiin muutama vuosi sitten. Toisekseen kaupunki on jo osoittanut, ettei se pysty tarjoamaan kilpatason pelialustaa hiihtostadionilla.

Urheilijat kelpaavat mainoskasvoiksi ja mannekiineiksi, joiden näkyvyyttä Lahti hyväksikäyttää.

Lahdessa rakennettiin 1970- ja 80-luvuilla mahtipontisia puitteita urheilulle, kuten tämä hiihtostadion, hyppyrimäet ja Suurhalli. Stadionin nurmi ja juoksuradat uusittiin muutama vuosi sitten. Katja Luoma

Myös kulttuuri- ja liikuntalautakunta heräsi siirtämään valmiiksi suunniteltua Launeen tekojäärataa Kisapuistoon, kun luistelukenttä ajoikin ohi futisstadionista. Näin tempoilevaa ja opportunistista urheilun poliittinen ohjaus ei yksinkertaisesti voi olla.

Tästä päästään siihen, että Lahden kaupunki on varsin kaksinaamainen yhteistyökumppani.

Urheilijat kelpaavat mainoskasvoiksi ja mannekiineiksi, joiden näkyvyyttä Lahti hyväksikäyttää. Valtteri Bottas komeilee ympäristölähettiläänä sen jälkeen kun hänen kotiratansa Pippon kohtaloa on roikutettu vuosikausia löysässä hirressä. Jääkiekkoilijat kiertävät kouluilla ja pukeutuvat ympäristökaupungin väreihin samalla kun halliyhtiö kiristää taloudellista otettaan.

Urheilijat edistävät jopa Lahden kulttuurilaitosten markkinointia. Tutkimustenkin mukaan urheilumenestys on suomalaisille tärkeää, mutta urheilun käytännön arvostus on pohjamudissa, miltä Kisapuistonkin tapaus kieltämättä näyttää huolimatta 10 000 nimen adressista.

Miten kylpyläyhtiö eroaa FC Lahti oy:stä tai muista seuroista, joiden liiketoimintaa ei tunkkaisessa päätöksenteossa haluta vahingossakaan edistää?

Miksi näin irvokkaan näytelmän annetaan olla käynnissä?

Tahtoa näyttää löytyvän kansainvälisten urheilutapahtumien tukemiseen, mutta lahtelaisesta politiikasta selvästi puuttuvat ne ryhmittymät, jotka pitäisivät paikallisen urheilun ja seuratyön puolia. Toisaalta urheiluväkikään ei ehkä ole järjestäytynyt riittävän vahvaksi kansanliikkeeksi asioitaan ajamaan.

Kulttuurin ja urheilun välille ei ole tarpeen rakentaa vastakkainasettelua, koska ne ovat toisilleen serkuksia – toinen enemmän henkistä ja toinen kehollista luovuutta.

Kuitenkin perusteltua olisi kysyä, miksi näiden kahden elämänalan mittaluokat, tavoitteet ja toteutukset ovat olleet lama-ajan jälkeisessä Lahdessa niin eri tasoilla. Esimerkiksi Sibeliustalosta lähdettiin rakentamaan yhtä maailman parhaista konserttisaleista, missä onnistuttiinkin. Eikä rakennettu vain salia, vaan kokonainen musiikkitapahtumien ja kokoontumisten kompleksi kiinteäksi osaksi uutta kaupunginosaa.

Parhaillaan samansuuntainen suurhanke on käynnissä Malskin museolla. Lahden korkeakulttuurissa luodaan yhä olosuhteita menestymiselle, jopa suoranaiselle gloorialle, tosin sisältäen myös utopistisen tason kävijätavoitteita.

Sibeliustalosta ei rakennettu vain konserttisali, vaan kokonainen musiikkitapahtumien ja kokoontumisten kompleksi kiinteäksi osaksi uutta kaupunginosaa. Sama logiikka ei näytä pätevän Lahden urheiluhankkeisiin. Katja Luoma

Urheilua ei tietenkään Lahdessa lasketa korkeakulttuuriksi, siinä on se ero. Kulttuurilla on säilynyt keskiaikainen asemansa sivistyksen kehtona, kun taas urheilu on pysynyt junttien hikoiluna.

Korkeakulttuuri ansaitsee ilmavat aulatilansa, valkoiset pöytäliinansa ja marmorivessansa. Sivistys tiivistyy punaviinilasissa.

Kriitikoita hiertää, että ammattiurheilun osakeyhtiöt toimivat kunnallisissa tiloissa. No, kaupunki tekee paljon muutakin yritystoiminnan ja elinvoiman hyväksi. Edistetään teollisuuden kasvua Kujalan peltihalleissa rakentamalla tieliittymiä, hankitaan 440 000 euron kontrabassoa orkesterille.

Siinäkö raja sitten menee, että jalkapallostadionille ei voida rakentaa aitioita ja muita palvelutiloja, jotka löytyvät käytännössä kaikilta vähänkään moderneilta urheiluareenoilta, ja joihin merkittävä osa tapahtuma-alan ansaintalogiikasta perustuu. Jäähalliin voitiin rakentaa, jalkapallostadionille ei?

Urheiluhankkeisiin liittyy usein myös vaade kansanterveyden edistämisestä. Jos rakennetaan kulttuurilaitosta, käydäänkö silloin keskustelua siitä, kuinka paljon näillä estradeilla esiintyy lapsia, nuoria ja harrastajataiteilijoita. Kuinka moni lahtelainen on laulanut tai soittanut Sibeliustalon päälavalla 20 vuoden aikana?

Se on vain jalkapallostadion, joka koetaan jonkin rajatun etujoukon keitaaksi ja rahasammoksi, vaikka tunnetusti FC Lahden kaltaiset urheiluseurat – kuten kulttuurilaitokset – eivät Suomessa ole omistajilleen tuottavia.

Näinä aikoina on kohtuullista odottaa, että tavoitteista tingitään, ja että esimerkiksi Kisapuistoon tehdään aluksi pääkatsomo, joka täyttää perustarpeet katsomoiltaan ja muilta tiloiltaan. 70-lukulaista mahtipontisuutta ei ole vaadittu, enemmänkin riittävää ja toimivaa.

Kuitenkin urheilukeskustelusta puuttuvat normaalit talouden tasapainottamisen mallit. Pohditaanpa:

Voisiko tekojääradan käyttäjiltä periä vaikkapa bussilipun verran pääsymaksua usean tunnin luistelustaan vastineeksi ylläpidosta?

Onko kaikkia kenttiä ja halleja ylläpidettävä, voisiko jostakin kohtuudella tinkiä tai yhdistää toimintoja? Voisivatko seurat tai jopa yritykset ottaa vastuuta?

Voitaisiinko esimerkiksi Radiomäen kenttä kaavoittaa tuottavampaan käyttöön, ja keskittää yleisurheilu stadionille ja Pajulahteen?

Kunnolliset vaihtoehdot ovat puuttuneet Kisapuiston kehittämisestäkin, kun asiaa on palauteltu parin vuoden välein irrallisina väläytyksinä julkisuuteen. Tämä on toivoton tapa saada järkevää päätösprosessia aikaan. Ihmiset tarvitsevat vertailua kustannuksista, hyödyistä ja haitoista pystyäkseen muodostamaan mielipiteen.

Kisapuiston jalkapallostadionia on pyöritelty ikuisuus, mutta edes sijoituspaikan järkevyyttä ei lopulta kunnolla haastettu. Stadion olisi voitu asetella puistoonkin neljällä eri tavalla, mutta virhe lukittiin kun aurinkokatsomo, valaistus ja uusi tekonurmi asennettiin historiallisen museon edustalle.

Pahin virhe kaiken jahkailun jälkeen olisikin nyt rakentaa sellainen pääkatsomo, joka ei mahdollista myöhempää täydennysrakentamista, kuten mainittuja palvelutiloja, joilla urheiluseurat hankkivat suurimmat ottelutuottonsa ja edellytykset menestyä. FC Lahti on pian tilanteessa, jossa kaikilla muilla Veikkausliigan seuroilla on uudempi ja toimivampi stadion.

Se ei ole kilpailuetu, se on haitta.

FC Lahdelle pitäisi jättää mahdollisuus rakennuttaa näitä tiloja myöhemmin lisää, mutta kassakaappia ei voi asentaa korttitalon ullakolle. Spatiumin katsomokyhäelmän on tarjottava sille vähintään neliömetrit ja vankat perustukset.

Kirjoittajan mielestä Kisapuiston pääkatsomoon tulisi jättää mahdollisuus täydennysrakentaa katsomon tiloja ja palveluja kuten yritysaitioita jälkikäteen. Spatium Toimitilat

Ironisinta lahtelaisen jalkapallon kannalta on, että lähelle valmistuu taidemuseo ja aivan viereen kylpylähotelli, molemmat osana isompaa kokonaisuutta, ensin mainittu avokätisin veroeuroin ja toinen yksityisvetoisena hankkeena, tosin hyötyen kaupungin kustantaman uimahallin siivellä.

Miten kylpyläyhtiö sitten eroaa FC Lahti oy:stä tai muista seuroista, joiden liiketoimintaa ei kaupungin tunkkaisessa päätöksen­teossa haluta vahingossakaan edistää?

Kisapuistossa stadionia ja tekojäärataa ollaan rakentamassa idylliseen paikkaan, mutta myös tonteille, jossa niiden jatkokehittäminen tulevien 50 vuoden aikana on väistämättä hyvin rajoitettua. Ideapallo ei olisi aikoinaan tarvinnut potkaista kuin ulos puistosta, ja stadion voisi olla kylpylähotellin tilalla Ranta-kartanon helmenä.

Stadionien ja hallien kaltaisissa hankkeissa pitäisi pyrkiä Lahdessa siihen, että ne toteutetaan joko nykyaikaisen liiketoiminnan näkökulmasta yksityisiä sijoittajia houkutellen, tai sitten puhtaasti kaupungin tarpeet edellä, kuten tehostaen ja täydentäen vanhaa urheilukeskusta.

Kisapuiston kanssa ajauduttiin monista syistä joh­tuen kehnoon kompromissiin, joka ei optimaalisella tavalla palvele kumpaakaan suuntautumisvaihtoehtoa.

Lahtelainen urheilu on kentän puolella kunnossa, mutta olosuhteissa on 80-luvun suuruuden jälkeen ajauduttu kierteeseen, jossa hanke toisensa jälkeen rakennetaan jo uutena rajoittuneita olosuhteita. Panostukset talviurheiluun vaikuttavat ylimitoitetuilta, ja samalla kuvioista on suljettu pois Urheiluhalliyhdistys, joka on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen saanut jotain kustannustehokkaasti aikaankin, samalla kun kaupunki on keskittynyt tilkku­täkkimäiseen paikkailuun ja Spatium kokous- ja suunnittelupalkkioiden kerryttämiseen. Olisiko Spatiumin aika vastuutahona jo näillä näytöillä ohi?

Jos jonain päivänä vielä vietetään Kisapuiston katsomokyhäelmän harjakaisia, niin älköön sitä tulkittako juhlaksi. Kisapuisto on jäämässä pysyväksi maamerkiksi osaamattomasta, hitaasta ja haaskatusta urheilurakentamisesta.

Kommentoi