Näkökulma: Pelicansilla on terävä keihäänkärki, mutta löytyykö rivipelaajista riittävästi taustatukea? – "karistettavanaan useamman playoff-kevään epäonnistumisen leima"

Kapteeni Hannes Björninen johdattaa Pelicansin pian pudotuspeleihin, joissa hän itse pelaa viidettä kertaa. ­Hyökkäyksessä kärjen takana on monta potentiaalista pelaajaa, joilta odotetaan onnistumisia ratkaisupeleissä. Pelaajakuvat: Liiga / Taustakuva: Sami Kuusivirta

Aatu Raninen

Liigan pudotuspelit palaavat Lahteen kuukauden päästä. Pelicans tarvitsee käytännössä enää pari voittoa playoff-paikan sinetöimiseen, mutta parempi päivitetty tavoite on kammeta kuuden parhaan joukkoon, mistä sijojen 4–8 joukkueet kisaavat tasapäin. Liigan maanantaisella päätöksellä sijoitukset ratkaistaan nyt pistekeskiarvoilla.

Pudotuspeleihin lähtee varmuudella neljä erittäin kokenutta joukkuetta: HIFK, TPS, Tappara ja Kärpät. Rauman Lukko ja loput haastajat ovat keski-iältään ja ottelumääriltään kokemattomampia, ja Pelicans on niistä yksi, miltei kokemattomin.

Vaikka Pelicansista on yleisen trendin mukaisesti kuoriutumassa imagoltaan jopa koulupoikamainen joukkue, ei sen tarvinne kantaa huolta joukkueen ytimestä, jonka muodostavat Hannes Björninen, Patrik Bartosak, Rudolf Cerveny, Iikka Kangasniemi, Miika Roine, Joonas Jalvanti, Casimir Jürgens sekä nopeasti jämäkkyydellään vakuuttanut yleispuolustaja Aleksi Laakso. Kevään väännöissä Antti Tyrväisenkään olemusta ei pidä väheksyä.

Heistäkään kaikki eivät ole erityisen kokeneita pelaajia, ja itse asiassa monella on pelivuosiinsa nähden ohuehko tausta ammattilaissarjojen pudotuspeleistä, saati niissä merkittävästi menestymisestä. Todistettavaa riittää.

Kaudet eivät ole veljiä keskenään, mutta Pelicansilla on seuranakin niskasta karistettavanaan useamman playoff-kevään epäonnistumisen leima. Jälkeenpäin on mietityttänyt, miksi Pelicansin tekeminen jäi runkosarjaan verrattuna jotenkin vajaaksi kolmena keväänä putkeen 2017–2019.

Seurassa kesällä 2015 aloitetun tomeran renessanssin aikana pudotuspelien voitto-tappiosuhteeksi on jäänyt heikko 8–15, ja edellisestä varsinaisesta onnistumisesta on jo viisi vuotta, kun keväällä 2016 Pelicans kukisti KalPan 2–1 ja pisti tiukasti hanttiin HIFK:lle, joka vei puolivälieräsarjan voitoin 2–4.

Pelicansilla on niskasta karistettavanaan useamman playoff-kevään epäonnistumisen leima.

Edellä luetellun pelaajiston ydinryhmän tasosta himoittu pudotuspelisarjan voitto ei nytkään jääne kiinni. Heidän takanaan katseet kääntyvätkin runko- ja leveyspelaajiin, joiden joukossa on monta perushyvää lupausta, mutta ehkä jonkin verran myös tasapaksuutta – ja kokemattomuutta.

Esimerkiksi Veeti Vainiolla on kaikki ainekset olla joukkueen johtava kiekollinen puolustaja, ja häikäisevä hän onkin hyvänä päivänä, mutta nyt 23-vuotiaana Vainio vasta debytoi Liigan pudotuspeleissä, jäätyään niistä Bluesin, KooKoon ja SaiPan kanssa rannalle.

Sama debyytti on edessä Topias Vilénillä ja Matias Rajaniemellä, jotka ovat upealla tavalla ja odotettua nopeammin murtautuneet liigapelaajiksi. Heidän varassaan myös lepää arveluttavankin paljon puolustuksen kiekollisen ja kahden suunnan pelaamisen osaamista. Toisaalta kilpailutilanne kevään 2019 mestarin Niclas Almarin sekä niin ikään vähän jo kokeneempien Julius Bergmanin ja Alex Lindroosin kanssa on herkullinen. Tästä joukosta Pelicans saanee kokoon kohtalaisesti vertailun kestävän pakiston, ja leveys mahdollistaa huilivuorojakin.

Hyökkäyksen niin sanottua ”secondary scoring”-osastoa eli terävimmän kärjen takana olevaa potentiaalia edustavat Waltteri Merelä, Sakke Hämäläinen ja Aleks Haatanen. Kolmikko on ottanut isoja kehitysharppauksia, mutta myös tuskaillut siitä, ettei onnistumisia ole aivan tullut samassa suhteessa tilaisuuksiin nähden.

Iso kysymys onkin, pystyvätkö he aidosti antamaan tulitukea hyökkäyksen nimimiehille, eli värkkäämään pudotuspelisarjassa useammankin maalin ja puolustamaan nollilla.

Trio Nieminen–Vilén–Jämsen voisi olla Pelicansin musta hevonen ratkaisu­peleissäkin.

Otetaanpa uudenlainen tarkastelukulma. Rudolf Cerveny johtaa Pelicansin hävittyjen otteluiden pistepörssiä 9 pisteellään. Kääntäen tshekki on tehnyt ”vain” 72 prosenttia pisteistään Pelicansin voittaessa.

Aleks Haatanen erottuu muista paljon pelanneista siinä, että hänellä voitto-otteluiden pisteosuus on peräti 94 prosenttia. Tappioiltoina Haatanen on saldonnut vain 1/17 pisteestään. Seuraavana on 89 prosentin Artturi Toivola (1/9 pistettä tappiopeleissä).

Tämäkin on vain tilasto, johon kohdistuu monia vääristymiä ja erot ovat pieniä, mutta pidemmällä ajalla se antaa suuntaa siitä, ketkä pystyvät nousemaan esiin silloin kun peli ei käy rallatellen, pohkeissa painaa ja vastassa on pudotuspelitason joukkueita.

Helmikuun vaikeamman jakson aikana myös Elias Vilén (70 %) ja Juuso Jämsen (63 %) nousivat tällä saralla hyvin esiin pystyen tuottamaan pisteitä tiukoissakin paikoissa, vaikka otanta vielä lyhyt onkin. Hyökkäyksessäkin katseet kääntyvät siis nuoriin. Otto Nieminen on täydentänyt kolmikkoa hyvin, ja trio Nieminen–Vilén–Jämsen voisi olla Pelicansin musta hevonen ratkaisupeleissäkin.

Sen sijaan toivo alkaa karista muiden secondary scoring -kaartiin kaavailtujen kohdalla. Jonatan Tanus, Frank Gymer ja Miro-Pekka Saarelainen ovat ajautuneet harmillisen sitkeään vammakierteeseen. Tanuksen alkukausi oli lupaava, mutta viimeiset 16 ottelua ovat sujuneet lähes kiikaritehoin 0+1. Saarelainen on missannut yli puolet peleistä.

Tuoreimmat näyttöpaikat on saanut Gymer, jolla olisi teknisesti aineksia tehdä pisteitä, mutta hän ei tunnu löytävän mitään yhteyttä ketjukavereihin. Itseluottamuksen täyskato yhdistettynä puutteisiin kyvyssä havainnoida, reagoida ja toimia eri pelitilannerooleissa on huono yhdistelmä.

Oma lukunsa on vielä siirtorajan kynnyksellä hankittu Filip Chlapík. Sentterin ja laiturin tontilla jo kokeillun Chlapíkin ensipuraisua Liigaan siivitti neljä voittoa, mutta varsinkin kahdessa peräkkäisten päivien jälkimmäisessä ottelussa on näkynyt hyytymisen merkkejä, koska pelikunto ei varmastikaan ole täydellinen.

Vaikka kohutullakin NHL-statuksella hankittu hyökkääjä on kerännyt vasta yhden syöttöpisteen, on otteissa yhteneväisiä ennusmerkkejä Cervenyn ja Hynek Zohornan alkukangerteluun Lahdessa. Chlapík edustaa ainakin osittain samaa luonnostaan pelurimaisten ja kamppailuvahvojen tshekkihyökkääjien muottia, jossa taito-ominaisuudetkin kuitenkin riittävät isonkin tulosvastuun täyttämiseen.

Chlapíkilla on nyt riittävä kuukausi aikaa tottua suomalaiseen harjoitteluun ja peliin. Samalla C–C-parivaljakolle pitäisi löytää sopiva kolmas lenkki joko keskelle tai laitaan.

Kommentoi