Kolumni: Tulisiko urheilun koronakriisissä pelastaa vahvimmat, heikoimmat, kaikki vai ei ketään?

Aatu Raninen

Meninpä minäkin ja osallistuin Pelicansin varainkeruuseen. Tehtäköön kytkös selväksi samaan tapaan kuin politiikassa on aiheellista tietää kirjoittajan puolueelliset siteet. Työnantajani mediatalo omistaa pienen osan Pelicansin varsinaisista osakkeista, ja itse omistan äänivallattomia C-osakkeita.

Olenhan kuitenkin myös ihminen, vaikkakin nykyään monille enemmän toimittaja, jonka epäillään vapaa-ajallakin olevan ”tekemässä jotain juttua”. Ei, on onneksi muutakin tekemistä, mutta valtaosa niistä kyllä liittyy jääkiekkoon ja Pelicansiin.

Urheiluseuran omistajuus ei olekaan mitään tavallista sorttia. Siihen sisältyy ulottuvuuksia, joita harvalla muulla yrityksellä tai liiketoiminnalla on. Tämä kannattaisi seurojen aina muistaa asiakas­suhteissaan. Urheilu on läpikotainen möhkäle elämää; harrastusten, ystävien ja työurien lähde, ja kiihottavaa ajanhukkaa.

Pelicansin kannattajaosakkeiden myynti ylitti vaivalloisesti 150 000 euron minimisumman. Hyväntekeväisyys ei näytä houkuttavan yhtä paljon kuin oikeisiin osakkeisiin sijoittaminen verrokkikaupungeissa Kouvolassa ja Vaasassa, joten tämä on ehkä sitä, mitä Pelicans nyt ratkaisuillaan ansaitsee.

En kaipaa omistajan kaulahuivia vaatekaappiin, vaan parannuksia seuran toimintaan.

Tärkeintä on, että mikään omistajuus ei vaikuta siihen, mitä tässä maamme kolmanneksi parhaassa kaupunkilehdessä kirjoitetaan, vaikka onpa minuakin fanitoimittajaksi erään kollegan toimesta naljailtu. No, kestän sen tönäisyn kyllä. Jos omistajuus vaikuttaisi, olisi syytä lopettaa nämä työt siihen paikkaan.

Urheilun koronakriisi politisoituu: pitäisikö pelastaa vahvimmat, heikoimmat, kaikki vai ei ketään?

Rahasta puheen ollen jääkiekon SM-liiga näyttäytyy nyt kummallisena ympäristönä.

Muutamien näky­vien henkilöiden suilla on kritisoitu joulukuun yleisötapahtumasulkujen yllättäneen ”housut kintuissa”, on syytelty kauppoja yleisöryntäyksistä, on valiteltu ettei valtio arvosta tapahtuma-alaa ”p*skan vertaa”.

Ymmärrän kiekkoväen tuskan siinä, että vaikka kaikki on pyritty hoitamaan mahdollisimman turvallisesti, saatetaan joutua uusiin irtisanomisiin ja lomautuksiin.

Joudun silti miettimään:

Miksi joukkueita on näin epävakaassa talous- ja pandemiatilanteessa kilpavarusteltu uusilla pelaajilla?

Miksi kauteen lähdettiin liki normaaleilla pelaajabudjeteilla, vaikka yleisötulot olivat pienenemässä ainakin kolmanneksella? Esimerkiksi Veikkaus­liigassa yleisökeskiarvon toteutuma oli miinus 40 prosenttia.

Ruotsissa koronan hoidossa epäonnistunut mutta vauraampi valtio tukee jääkiekkoa 19 miljoonalla eurolla, josta pääsarja SHL saa 10 miljoonaa.

Urheilun korona­kriisi politisoituu: pitäisikö pelastaa vahvimmat, heikoimmat, kaikki vai ei ketään?

Kuuluuko valtion pelastaa tapahtuma-alan osakeyhtiöitä? Vain joitakin vai kaikkia tasapuolisesti?

Rahanjakoa on helppoa vaatia, mutta monimutkaisempaa perustella.

Jääkiekko on ollut Suomen urheilun katumaasturi­porvaristoa viimeistään vuodesta 1995 lähtien, mutta mullistavan hyvää bisnestä se ei vieläkään ole edes suljetussa Liigassa ja kaupunkien rakentamissa halleissa. Seurat elävät hyvinäkin aikoina kädestä suuhun, mikä osaltaan mahdollistaa liigakiekkoilijoiden keskimäärin 70 000 euron vuositulot. Joku saattaa saada kolminkertaisen palkankorotuksen tehtyään 20 maalia.

Pelaajapalkkioiden vapaa pörssi tekee tiukkaa maailman suurimmille jalkapalloseuroille, ja niin myös pienille kiekkoseuroille. Tulisiko juuri kallista ja hyvä­osaista urheilulajia tukea yhteiskunnallisesti?

Samaan aikaan Suomessa monien olympiatason yksilöurheilijoiden on raportoitu elävän köyhyysrajalla alle 15 000 euron vuosituloilla, joista ei jää mitään pahan päivän varalle. Tähän kiteytyy koronakriisin ongelmallisin kysymys Liigan kannalta.

Urheilu on yhteiskunnalle vain näkyvä mutta pienehkö ala. Kaipolan paperitehdas on yksinään suurempi bisnes kuin Liiga ja työllistää Jämsässä enemmän kuin maassamme on ammattijääkiekkoilijoita. Se antaa perspektiiviä asiaan ja selittää pääministeritason surunvalittelut paikan päällä.

Suomi ehkä juostiin maailmankartalle, mutta huippu-urheilun nykypäivän merkitystä ja arvoa ei ole kyetty nostamaan Ruotsin ja Norjan tasolle.

Jatketaan tunnustusten tiellä ensi viikollakin, ja silloin menen yhä syvemmälle siihen itseensä. Politiikkaan.

Kommentoi