Pelicansin häikäisevään vireeseen marraskuussa äitynyt ylivoimapelaaminen on ansiokkaasti peittänyt alleen sitä, että sarjakolmosen maalisuhde tasakentällisin on niukin naukin plussan puolella.
Ylivoima takkusi ensimmäisten kuuden ottelun ajan. Viisikko oli liian staattinen, eikä saanut alivoimanelikkoa liikkeeseen ja siten tiloja avautumaan.
Liikettä alkoi löytyä ja hanat aueta kahdella yv-osumalla muutoin katastrofaalisessa 7–2-vierastappiossa Hämeenlinnassa. Siitä alkaen 13 ottelun ylivoimamaalit ovat Pelicansin hyväksi 21–12. Samaan aikaan alivoimaa on myös tuomittu vastustajille (11,1 minuuttia) enemmän ottelua kohden kuin Pelicansille (8,5), mikä edesauttaa erikoistilanteiden voittamista.
– Jos me halutaan menestyä, voidaan ottaa maksimissaan kolme jäähyä pelissä, sen pystyy kestämään, päävalmentaja Tommi Niemelä avasi teoriaansa haastattelussa ennen kauden alkua.
Tässä kohtaa Pelicansin alivoimatehokkuus on 77 %, ylivoiman taas 27 %, mikä on toiseksi parasta Ilveksen (28,5 %) jälkeen.
– Alivoimaprosentti pitäisi olla yli 80 ja ylivoima reilusti yli 20, että ollaan lähellä voittavaa peliä, Niemelä linjasi.
Pelicansin ylivoiman ykkösketju urakoi jäällä minuutista jopa puoleentoista hieman pelikatkoista riippuen. Koko alkukauden kuvio on perustunut 1–3–1-ryhmitykseen, joka on yksi nykyjääkiekon tyypillisimmistä. Sillä saadaan mahdollisimman monta pelaajaa, eli neljä, parhaaseen maalintekosektoriin lähelle maalia.
Alimpana ainoana puolustajana pelasi aluksi Oskari Laaksonen (56), viime otteluissa paikan on ottanut Julius Honka. Laidoille ”siipimiehiksi” ovat alun kokeilujen jälkeen vakiintuneet Ryan Lasch (19) ja Iikka Kangasniemi (4).
Tämä niin sanottu alakolmio saa ja yleensä taitavasti hankkiikin runsaasti tilaa liikutella kiekkoa, mutta laukaisu-uhka on verrattain keskinkertainen, vaikka trio onkin tehnyt ylivoimamaaleista 10/23. Vastustajat tietävät, että Lasch ja Kangasniemi eivät ammu suoraan syötöstä, ja heidän on päästävä hyvin lähelle tehdäkseen maaleja.
Pelicansin ylivoimateho ei keskimäärin näytä perustuvan laukausten määrään, vaan niiden laatuun. Vaarallisin pelaaja kyttääkin alivoimaneliön keskeltä. Rudolf Cervenyn (65) roolina on odottaa syöttöjä Laschilta joko suoraan sivulta tai syöttölautana päädyssä maaliviivalla käväisevän Hannes Björnisen (24) kautta.
Kolmas vaihtoehto on Laschin erikoisuus. Jos peruskuvio ei ota onnistuakseen, tekee kapellimestari jossain kohtaa ratkaisun hakeutua päätypelaajaksi Kangasniemen puolelle, ja kiekon saatuaan liukuu maalin taitse odottaen syöttöväylää avautuvaksi maalin eteen tai kauemmas selustaan. Niiltä jalansijoilta Lasch onkin jo syöttänyt useita maaleja (grafiikan mustat viivat).
Laatua haetaan myös kahden tason maskilla, jonka Cerveny ja Björninen pyrkivät asettamaan puolustajalta tulevan laukauksen linjalle. Laaksosella ja Hongalla on kuitenkin jäänyt parannettavaa laukausten ajoituksessa, tarkkuudessa kuin lähimmän blokin ohittamisessakin. Ylivoima ei välttämättä kuole näiden lainapakkien mahdolliseen lähtöön.
Parannettavaa on myös siinä, että siipimiesten rannelaukauksiin maalineduspelaaja voisi toisteisemmin tehdä maalivahdin editse liikahtavan maskin, mitä esimerkiksi Tappara ja Ilves harrastavat.
Miten kuvion sitten voisi pysäyttää? Yksi mahdollisuus on organisoida jatkuva aktiivinen prässi, tai sitten sumputtaa maalinedustaa yhä tiiviimmin. Jutun kuvassa vastustajana oleva ja kaikilla kuudella alivoimallaan Pelicansin nollannut Tappara näytti antavan Laschille suosiolla tilaa laukoa pienestä kulmasta, luottaen maalivahtiinsa ja keskittyen peittämään syöttölinjaa Cervenylle ja Kangasniemelle.
Mahdollista on, että muutkin vastustajat jättävät tilaa vasemman laidan Lasch–Honka/Laaksonen-akselille, josta ei suoraan syötöstä -laukauksia tule.