Ainoastaan kolme kertaa seuran liigahistoriassa Pelicans on onnistunut keräämään kymmenestä ottelusta 26 pistettä 30 mahdollisesta. Kolmas kerta sinetöityi viime lauantaina KooKoolta haetun vierasvoiton myötä. Pelicansilla on nyt alla kahdeksan suoraa voittoa, yksi jatkoaikavoitto ja vain yksi tappio.
Kerran on pistelty paremmaksi, talvella 2018/19 tuli 27 pistettä yhdeksällä suoralla voitolla. Sitä ennen syksyn 2013 aloitus tuotti 26 pinnaa.
Tänä syksynä useissa arvioissa ulos pudotuspeleistä ennustettu Pelicans on äitynyt hurmokseen, joka on jo lyönyt laudalta kausien 2001/02, 2007/08 ja 2011/12 parhaat voittoputket. Jokainen pelikaaneja pidempään seurannut tietää, mitä nuo kaudet seuralle merkitsivät.
Matka on yhä pitkä, mutta tuloksellisesti alkukausi on varmasti lupaavampi kuin kukaan osasi odottaa. Tätä kirjoittaessani Pelicans on Liigan kolmantena niin sarjataulukolla kuin pistekeskiarvolla mitattuna.
Hurmos sisältää piilomerkityksiäkin. Tiedossa oli, että kun kukaan ulkopuolinen ei odota ojaantyönnetyiltä lahtelaisilta mitään, on helpompi yllättää.
Toisekseen kaukaloon jalkautettu pelitapa ja Tommi Niemelän johtamistyyli ovat varmastikin vapauttaneet voimavaroja etenkin niiltä viime kauden Lahdessa kärvistelleeltä noin 15 pelaajalta. Eikä tässä pidä sortua lokeroimaan päävalmentajaa mihinkään ”pelaajalähtöiseen” hymypoikapumpuliin, vaan että joukkue suorittaa tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti ja asiat käsitellään asioina.
Pelicansin pelaamisessa tuntuu esiintyvän tiettyä huolettomuutta, kun kerran kulkee.
Myös pelaajahankinnat ovat onnistuneet taas paremmin, ja materiaali on hyvin sopusoinnussa sen kanssa mitä pelitapa edellyttää.
Pelillisesti Pelicans ei ehkä kuitenkaan ole ollut yhtä häikäisevä kuin tuloksensa. Isoa eroa on tehnyt ylivoimapeli; 16 yv-maalia 10 ottelussa on käytännössä tuplasti tavanomaista perushyvää ylivoimaa paremmin, ja samalla paikannut vuotavaa alivoimaa.
Tasakentällisin puolustuksen ovia on saatu paremmin säppiin; päästettyjen 5vs5-maalien keskiarvo on pudonnut alun 2,6:sta voittoputken aikana 0,9 maaliin.
Kokonaisuutena Pelicansilta ei ole nähty mitään kovin mullistavaa. Niemelän maajoukkuetausta näkyy siinä, että joukkue pyrkii tyypilliseen suomalaiseen tapaan hyökkäämään ja puolustamaan tiiviillä viisikolla, kuitenkin kokeillen kiekon kanssa joitakin nopeampia ja repivämpiäkin hyökkäysmalleja. Puolustusalueen kiekonriistoista hyökkääjät ampaisevat erityisen tehokkaasti ylöspäin, se on yksi erityispiirre.
Suhteellisesti enemmän laatuongelmia onkin ollut hitaiden ja viivelähtöjen käynnistämisessä, kun ei ole päästy heti ohittamaan ensimmäistä pelaajaa, vaan on hyökätty organisoitunutta puolustusta vastaan.
Pieniä piruja voi maalata siitä, että Pelicansin pelaamisessa tuntuu esiintyvän tiettyä huolettomuutta, kun kerran kulkee. Tuloksella leikittely on näkynyt ylivoimapelin kostautuneina riskeinä, sekä johtavien puolustajien Oskari Laaksosen ja Julius Hongan opportunistisessa kikkailussa.
Näitä rönsyjä on karsittava pois kohti kevättä, ja tässä mielessä viime viikolla kuokitut vähän nihkeämmät voitot saattoivat olla hyvä liikahdus peruspelaamisen ja työnteon suuntaan.
Puolustajaduon lainapestien päättymiseen liittyy suurin uhkakuva: onko Pelicans-pakisto ilman heitä toista kautta putkeen tekemättömässä paikassa vailla selkeää kiekollista liideriä?
Pari sanaa vielä Ryan Laschista, joka on osoittanut olevansa odotusten mukainen supertähti, ja viime kolumnin auki jätetyn otsikon voi täydentää ylistyksellä.
Tarkentuneiden tietojen mukaan Laschin ottelukohtainen kulueräkin on lähempänä keskivertoa palkansaajaa kuin aiemmin arvioitua kymppitonnia, mistä varsinainen palkka oli siis vain siivu.
Yhtä kaikki, jenkin ilmiömäinen pistetehtailu alkoi heti kritiikin jälkeen, mikä taka-ajatuksena toki olikin. Nyt Laschin hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan, mutta silti ei pidä unohtaa, että seurat kamppailevat yhä olemassaolostaan kaikin euroin.