Kolumni
Onpas Pelicansilla tasainen joukkue, ehkä tasaisin koskaan, tunnustelin ennen Liigan alkua. Tahtoo tarkoittaa sitä, että pelillisiltä ominaisuuksiltaan joukkueen ääripäät ovat lähentyneet toisiaan.
Vaikka yhä löytyy kirjavuutta esimerkiksi Iikka Kangasniemestä Antti Tyrväiseen, niin vähemmän on enää roolittamista nopeisiin ja taitaviin kiekollisiin pelaajiin, tai hitaampiin ja vahvempiin rikkojiin. Tai oikeammin lajin kehitys on ehkä pudottanut tuota hitaankankeaa ainesta pois Liigasta.
Ihan pelipaikattomasta lätkästä ei pidä puhua, mutta pelaajat pystyvät yhä pätevämmin klaaraamaan niitä hetkiä, kun vaikkapa puolustaja pomppaa kolmanneksi mukaan hyökkäykseen, tai hyökkääjä varmistaa pakin nousua. Kaikkien pitää osata vähän kaikkea.
Sitten kuvioihin tuli tämä Ryan Lasch, ja roppakaupalla käänteen tekevää ratkaisukykyä, mistä Pelicans on muuten joutunut tinkimään.
”Lasch is back”, mutta mihin tyyliin?
Toivottavasti hälytyskellot soivat edes Pelicansin toimistolla.
Kauden alla ilmestyneessä Kiekkoliitteessä arvioin Laschia turhan optimistisesti, tunnustan. Muistetaan ensi kerralla. Käytäntö on osoittanut, ettei edes Ruotsin SHL-liigan monivuotinen pörssikärki voi verryttelemällä dominoida Liigaa.
Ymmärrettävän keskenkuntoinen Lasch on toki tiuhaan väläytellyt niitä taitoja joita 33-vuotiaalla pelimiehellä yhä hallussa on. Syöttöpisteitä voisi ketjukavereiden tarkemmalla viimeistelyllä olla useampikin enemmän, ja vaisunoloisten 0+2-tehojen sijaan kultakypärä päässä. Metrimäärissä hän on ollut joukkueen aktiivisimpia luistelijoita. Yksityiskohtana Laschin eräkohtaiset laukaukset ovat jakautuneet 8-4-3, eli pelin loppua kohden hiipuen.
Kokonaisuutena panos on joka tapauksessa ollut odotuksiin nähden jotain seiskaplussaa, eli selkeä pettymys.
Lasch vetoaa kuitenkin juuri Lahdessa siksi, että hän on kalifornialaisuudestaan huolimatta samaistuttava hahmo. Pienikokoinen altavastaaja, joka on työssään hemmetin hyvä tekemättä siitä isompaa numeroa.
Siinä hän myös eroaa sympaattisella tavalla joistakin samanlaiset comebackit tehneistä kulttipelaajista.
Lasch olikin ehkä paras mahdollinen mannekiini kiillottamaan Pelicansin monessa ojassa ryvettynyttä julkisuuskuvaa. Jopa niin haluttu vetonaula, että kahdeksantoista yhteistyökumppania ryhtyi rahoittamaan pätkän sopimusta, jonka arvo kaikkine sivukuluineen on arvioitu olevan jopa 11 000 euroa ottelua kohden.
Mitähän mahtavat ajatella Pelicansin syvät rivit kaksien yt-neuvottelujen ja palkkaleikkausten jälkeen? Näkeekö edes Pelicansin valmennus rekrytointia täysin ongelmattomana?
Välillisesti Lasch parantaa koko joukkueen kilpailukykyä, eikä raha mene suoraan budjetista, mutta liksa on tähtitieteellinen tilanteessa, jossa tarjolla olisi hyvän hinta-laatusuhteen NHL-lainapelaajiakin.
Seuraavaksi on ryhdytty spekuloimaan jo Juhamatti Aaltosen paluuta sitten kun Lasch vaihtaa maisemaa.
Tilanne näyttäytyy älyttömänä. Joukkueita kilpavarustellaan – tai sen mahdollisuudella hekumoidaan – samaan aikaan kun kiekkoseurat ovat akuutissa vaarassa ajautua konkurssiin.
Toivottavasti hälytyskellot soivat edes Pelicansin toimistolla ennen kuin pienistä virhearvioista paisuu jälleen emämunaus. Mainehaittaa Laschin menettämisestä Pelicansin ei kannata murehtia, sillä seuran maine on jo pohjamudissa. Ei ole mitään menetettävää, paitsi aivan kaikki.
Elämysbisnekseksi luokiteltava huippu-urheilu on maailmanlaajuisen kriisin keskellä länsimaalainen luksustuote, ja Lasch on luksustuote liigakiekon raameissa.
Niinpä helpotan Pelicansissa käytävää pohdintaa toteamalla, että jollei ottelukohtainen sopimus ole tämän lehden ilmestyessä purettu, kannattanee se purkaa ensi tilassa.
Lasch ei ole katsomoa täyttänyt, tuskin niitä tyhjentääkään, vaikka upea jääkiekkoilija onkin.