Arvio | Jalkapalloneron veistos täyttää 10 vuotta – mitä se kertoo patsaista, ja mitä Jari Litmasesta?

Siinä hän on, tuo maailman harrastetuimman joukkuepallopelin nero.

Olen Lahden Kisapuistossa ja silmäilen Jari Litmasen patsasta. Pronssiveistos on pian seissyt paikoillaan vuosikymmenen, ja paljastettaessaan 10.10.2010 se oli tiettävästi ensimmäinen joukkueurheilijalle tehty muistomerkki Suomessa.

Jalkapallo-ottelu kestää 90 minuuttia. 90 sekuntia riittää hahmottamaan kunkin pelaajan tapaa olla ja liikkua. Niin myös patsaan, joka juoksee pallo oikean jalkansa vieressä, katse ylväästi ylhäällä, kuten suurmiehet on tavattu kuvata.

Noinhan palloa ei kuljeteta, huomaan. Tuolla tavalla painopiste pallon puolen jalalla, jonka jalkaterä on pallossa kiinni, vieläpä sen sivulla. Kehon mekaniikka ei toimi noin.

Tämän yksityiskohdan sijaan keskityn kuitenkin siihen, minkälaista tarinaa veistos kuljettaa.

Se Jari Litmanen jonka koko jalkapalloileva maailma tuli tuntemaan, harjoitteli legendan mukaan tuntikausia yksin Suurhallissa, syötellen palloa betoniseinään kimmottamalla takaisin itselleen. Vaati mielikuvitusta ja tiedostamista kuvitella arvatenkin lukemattomia erilaisia pelitilanteita ympärilleen.

Urheilijoiden patsaat esittävät kohteestaan vain sen ilmeisimmän puolen.

Litmanen saattaa olla julkisuudessa introvertti, mutta pelikentällä hänestä kehittyi ekstrovertti parhaasta päästä, mestari havainnoimaan ympärillään olevaa tilaa, aikaa ja pelaajia.

Hän osasi liikkua tyhjiin tiloihin, vapaaksi pelaajaksi jolle saattoi syöttää. Edelleen pallon saatuaan hän jo tiesi kenelle sen syöttäisi peliä parhaiten edistääkseen; suoraan pelaajalle tai uusiin tyhjiin tiloihin, joita jalkapallossa syntyy sinne minne vastustajat eivät ole vielä ehtineet tai mistä ovat juuri liikahtaneet pois.

”Litti” pelasi kentän ytimessä, keskellä, jossa kaiken tämän hahmottaminen vaatii alituista vilkuilua ja jalkatyötä kuin nyrkkeilykehässä, kevyesti päkiöillä, välillä kääntyen, tarvittaessa sivu- ja taka-askelein.

En näe patsaan vangitsevan tätä kehollisen ja älyllisen ilmaisun rikkautta, vaan kahlehtivan sen. Veistoksen hahmossa jalkapallonerosta näyttää tulleen kuin kuka tahansa jalkapalloilija, joita on yksitoista kymmenikössä.

Patsaan ei tarvitse olla analyysi siitä, kuinka tarkasti Litmanen vaikkapa osasi ajoittaa ja kohdistaa syöttönsä puolustuslinjan selustaan juosseelle hyökkääjälle. Ei ylipäätään ole helppoa veistää elämänmittaista tarinaa, mutta patsaan tulisi ilmentää miksi on haluttu tällä tavoin tallentaa jotakin poikkeuksellista.

Mikä siinä tekee kunniaa esikuvalleen, ja miksi?

Litmasen näköispatsas sai aikoinaan kritiikkiä juuri tietynlaisen dynamiikan puutteesta, ja että se ilmentää vain näkyviä asioita.

Syystä tai toisesta Suomessa toteutettavat urheilijoiden patsaat esittävät yleensä kohteestaan vain sen ilmeisimmän puolen – urheilun jota urheilija urheili.

Voisimme nähdä Siiri Rantasessa omalle sukupuolelleen uraa uurtaneen hiihtäjän. Juha Miedossa häviäjän, jolle sadasosa oli lopulta suurin voitto. Lasse Virénin kaatuneena tulevana voittajana, Mika Myllylän taas toinen polvi suossa, maan samanaikaisesti kannattelemana ja hylkäämänä antisankarina.

Jokin särö tai poikkeavuus on usein menestymisen rinnalla nostamassa henkilöä suurimpien suomalaisten urheilijoiden joukkoon. Niitä merkityksiä rutiininomaisesti juoksevat ja sivakoivat veistokset eivät tavoita.

Patsaissa taiteen mielikuvitus näyttää loppuvan ­nopeammin kuin urheilun.