Toiset yt-neuvottelut, toimitusjohtaja Tomi-Pekka Kolun ilmeisen suunnittelematon lähtö kauden kynnyksellä, puoli miljoonaa tappiollinen tilikausi.
Lahden Pelicansin tilanne ei totta vie näytä hyvältä kuukautta ennen Liigan alkua.
Kun muistetaan, että pelaajat ovat olleet seuran kanssa erimielisiä lomautuksista ja palkka-asioista, ei tuore päävalmentaja Tommi Niemelä sittenkään pääse edeltäjäänsä helpompaan tilanteeseen. Joukkue kaipaisi vielä ainakin puolustukseen paria kiistatonta vahvistustakin, joiden olemassaolosta on tosin huhuja liikkunutkin.
Urheiluseurojen talousasiat ovat kuitenkin yksiselitteisiä vain teoriassa.
Ulkopuolisen on vaikea arvioida onko Pelicans nyt selvästi muita uhkaavammassa tilanteessa, vai ovatko sen paljon huomiota saaneet ronskit yt-toimet edustaneet itse asiassa kilpailijoita etevämpää talousjohtamista.
Kipeän takaiskun pelillisesti surkea kausi, yleisömäärien selvä pudotus ja korona joka tapauksessa aiheuttivat, mistä maanantaina julkaistu tilinpäätös koruttomasti kertoi. Kiekkoseuran emoyhtiö ja ravintoloita pyörittävä tytäryhtiö ovat viime vuosina kasvaneet vahvasti, mutta niiden kannattavuus on toistaiseksi kiikun kaakun, ja nyt molempien tulos painui satoja tuhansia miinukselle.
”Ravintolaimperiumi” on näyttänyt häntänä heiluttavan koiraa, eikä kasvu ole näkynyt pelaajabudjetissa.
Vertailukelpoisten keskisuurten ja pienten liigaseurojen tuoreet tilinpäätökset taas ovat vaihdelleet +250 000 ja -300 000 euron välillä.
Muistelut jopa Reippaan aikojen painajaisista ovat olleet viime kuukausien epävarmuudessa kai väistämättömiä Lahdessa. Niin syviä arvet ovat.
Merkille pantavaa on toisaalta se mihin sävyyn toisinaan puhutaan ajasta ennen Pelicansin organisaatiomuutoksia vuonna 2015. Erikoisen moni haikailee toimitusjohtaja Ilkka Kaarnan aikakauden urheilullista kuin taloudellistakin tekemistä.
Kaarnan käsissä seuran talous tervehtyi kuolinvuoteelta elämänsä kukoistukseen, ja satumainen kevät 2012 toi Lahti-kiekon parhaan saavutuksen, jota ei kukaan pois vie.
Yhtä totta on, että nousujohteista alkua seuranneet kaudet 2010–2015 olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaukalossa varsin lyhytjänteistä taaperrusta. Valmentaminen tempoili, urheilujohtamisessa oli puutteita, juniorituotanto sakkasi, ja seura näytti taloudellisestikin taantuvan, ei kehittyvän.
Hopea kultaa yhä niitä muistoja, luo harhaa paremmasta.
Pelicans oli Kaarnan johtamana kurinalainen rahankäyttäjä, mihin velkasaneeraus pakottikin.
On eri asia pihistellä ja sijoittaa tuottoisasti. Pelkän urheiluseuran kasvun rajat tulevat nopeasti vastaan.
Siksi useimmat seurat pyrkivät nykyään hankkimaan tulovirtoja hyvinkin kaukaa oman kenttänsä ulkopuolelta. Pelicans Ravintolat esimerkiksi tuottaa yleisöpalvelut ensi viikolla Lahdessa pelattavaan jenkkifutiksen Vaahteramalja-finaaliin.
Voidaan väitellä onko ollut oikein investoida juuri ravintola-alalle, urheilujohtamiseen ja hallintoon, ynnä JuniorPelicansiin. Ne ovat kuitenkin edustaneet pyrkimyksiä vahvistaa taloudellista ja toiminnallista perustaa, jonka varassa liiga-Pelicans voisi voimistua yhden kevään ihmeestä kestomenestyjäksi.
Ehkä tätä logiikkaa Pelicans ei kuitenkaan ole täysin onnistunut selventämään kiekkoväelle. Ensin rakennusliike SSR ja sitten ”ravintolaimperiumi” on näyttänyt häntänä heiluttavan koiraa, eikä kasvu ole näkynyt pelaajabudjetissa.
Monia bisnesideoita on kokeiltu, joistakin niistä on jäänyt irrallisen huseeraamisen maku.
Koronaa ei voitu ennustaa. Nyt testataan selviytymistaidot ja kuinka tiivis Pelicans-yhteisö oikeasti on. Menneeseen ei pidä harhailla, mutta pohtia voi, kokevatko eri sidosryhmät Pelicansin yhä omaksi asiakseen.
Siinä missä Pelicansista on tullut erinäisten skandaalien kovettama peluri, on se samalla myös etääntynyt ja sulkeutunut. Menettänyt vanhaa viehätystään. Omaksunut jotenkin kylmemmän seurakulttuurin, josta kuulee kaikuja sieltä täältä.
Ehkä tämä aistimus on seuran perisynti, ehkä tiettyjen urheilu- ja talousoppien sivuvaikutus, tai puhtaasti toimittajan omaa kriittisyyttä.
Päätä itse.