Näkökulma: Telia jatkaa Liigan audiovisuaalisen historian tuhoamista – miksi vasta korona avasi urheilun arkistot?

Mahtaako olla tallessa videota tästäkään tähtihetkestä, tekstin kirjoittaja pohtii. Sen kerran kun Toni Saarinen sytytti punalampun läpiajosta, se osui tärkeään paikkaan: liigakarsinnassa KalPan nuottaan huhtikuussa 1999. Pertti Louhelainen

Aatu Raninen

Jo vuosia sitten muistan pohtineeni, ja vähän tiedustelleenikin, missä on Lahden Pelicansin kaksi vuosikymmentä kestäneen liiga-ajan audiovisuaalinen historia.

Siis: missä ovat ne kaikki ottelut ja koosteet, jotka on taltioitu, mutta joiden kuva ja ääni ovat vain 99-prosenttisesti kadonneet jonnekin.

Eikö se olisikin kiinnostavaa katsoa ja elää uudelleen esimerkiksi liigakarsinnat KalPaa, Kärppiä ja Sportia vastaan? Entä ensimmäinen pudotuspelivoitto TPS:sta keväällä 2002, tai kaikki Ryan Laschin pisteet kaudelta 2011–2012?

Onkohan missään näitä tallenteita olemassa? Ja jos on, niin miksi ne eivät ole olleet katsottavissa?

Videoille ei ennen tietenkään ollut moderneja julkaisualustoja, mutta internet- ja tube-aikana niistä olisi voitu koostaa SM-liigan digiarkistoa, jopa myydä sitä fanituotteena, jonka nostalgia lujittaisi katsojien tunnesidettä ja auttaisi hahmottamaan lajin kehitystä. Ehkä jossain on koosteita tuotettukin, tai digitoitu VHS-kasetteja, mutta ei Lahdessa, eikä SM-liigan laajuisesti.

Sitä ovat käsittääkseni osaltaan mutkistaneet myös tv-oikeuksien koukerot, joita on vuosien saatossa hallinnoinut useampi iso korporaatio. Aineistot ovat olleet siellä täällä hajallaan, eikä sopimuksissa ole taidettu huomioida arkiston koostamista päivittäisen live-tarjonnan rinnalla.

Jääkiekko oli kamala pallopeli parikymmentä vuotta sitten.

Korona teki tässä asiassa palveluksen. Kun live-urheilua ei saatukaan, päätti Yle näyttää ikimuistoisia talviurheilu- ja jalkapallohetkiä, Telia taas kaivoi naftaliinista SM-liigan klassikko-otteluita. Riemastuttava aikahyppy palautti muun muassa Jokereiden, TPS:n ja HIFK:n hegemonian aikaan.

Se oli sitä liigakiekon keskeisintä kuvastoa 90-luvulla: oli legendoja Otakar Janezkysta pappa- Jursinoviin, maalituomari sytyttämässä punaista lamppua kopissaan, kokonainen joukkue jäällä juhlimassa yhtä mitätöntä maalia. Tavallinen pelikatko kesti 40–60 sekuntia (nykyään 20 sekuntia). Jäähalleissa mainonta ja markkinointi elivät buumiaan.

Jääkiekko oli 90-luvun lopussa ainakin finaalien perusteella yllättävän intensiivistä ja fyysistä. Kokeneet pelaajat taklasivat ja tönivät herkeämättä pyrkien kaikin keinoin horjuttamaan vastustajaa. Ei väkivaltaisesti, mutta alati kontaktia hakien.

Huomasin myös hieman yllättyväni, kuinka äkisti ja paljon modernimpaa peli oli tultaessa finaaleihin 2002, jolloin Summanen- Westerlundin Jokerit ja Jukka Rautakorven Tappara kohtasivat Hartwall Areenalla. Atleettisuus ja harjoittelu tuntuivat kehittyneen harppauksin.

Vuotta myöhemmin keväällä 2000 Toni Saarinen oli Pelicansin keltaisissa häviämässä liigakarsintoja Kärppien Mikko Lehtoselle ja Markus Korhoselle. Pertti Louhelainen

No, pakko on todeta sekin, että pallopelien lainalaisuuksiin peilaten lätkä oli parikymmentä vuotta sitten tosi köyhää, lähinnä improvisoinnin oloista.

Kun pelaaja sai kiekon, oli liki ainoana pyrkimyksenä vain luistella ja kuljettaa kohti vastustajan päätyä. Yleensä ilman kanssapelaajien tukitoimia, yksinäisenä soturina puskien kiekkoa vastustajan kiilaamaan umpikujaan. Kerta toisensa jälkeen. Tai sitten lyötiin kiekkoa päämäärättömästi laidan kautta tai suoraan päätyyn.

Joku Brian Rafalski oli ylikylän mies SM-liigaan, mutta HIFK:n omat pelaajat olivat melkeinpä enemmän kiekkotaiturin tiellä seisoskelemassa ja säntäilemässä satunnaisiin suuntiin.

Peli oli sinkoilua järkyttävän mailahäirinnän ja koukkimisen keskellä, kiekon lahjaksi saamista ja siitä aktiivista luopumista. Kummelin sketsi osui oikeampaan kuin kiekkoväki itse hoksasikaan.

Jääkiekko oli tuolloin kamala pallopeli, sanon jääkiekkoihmisenä.

Moni muistaa senkin, kuinka Tim Thomas (HIFK) imaisi ratkaisevassa finaalissa Mika Alatalon (TPS) keskialueelta lähettämän kaukolaukauksen.

Sattumaa se ei ollut. Tuolloin järjetön lämäri heti punaviivan jälkeen oli aivan normaalia. Puoli minuuttia aiemmin Tomi Kallio oli yrittänyt samaa.

Kiitos peliä kehittäneiden valmentajien, pelaajien ja sääntömuutosten, jääkiekko on nyt erilainen ja, uskallan sanoa, huimasti parempi painos itsestään: tiiviin viisikon lyhytsyöttöinen taitopeli, jossa pärjää viisikkona liukkaasti luistellen, ei yksin koohottaen ja kainalosta kahvaten.

Parempaa painosta odottelen yhä myös Telialta. Jo nyt sen arkistosta näyttää haihtuneen pois kauden 2018–2019 runkosarja.

Audiovisuaalisen historian tuhoaminen näyttää siis jatkuvan edelleen.

Keskustelu

Etusivulla nyt

Näytä lisää