Kolumni: Urheilija merkityksettömänä merkillisessä ajassa

Kirjoittaja Jenni Kangas pohtii kolumnissaan sekä korona-ajan tuomia vaikeuksia urheilijalle että löytämiään uusia puolia harjoitteluun. Sami Lettojärvi

Jenni Kangas

Viimeiset neljä viikkoa ovat olleet tunneskaalaltaan suurimpia, mitä olen koskaan kokenut. Sinä päivänä, kun edellinen kolumnini julkaistiin, peruttiin kalenteristani ensimmäinen tavoite. Maaliskuun kilpailua ei tullutkaan. Treenipaikat suljetaan.

Seuraavaksi puhelimen ruudulla oli 121 päivää ei mihinkään. Kesän päätavoite pyyhittiin pois, ja lopulta myös mahdollisuus tulla kesän aikana valituksi siirrettyihin Tokion olympialaisiin.

Niinä tunteina kun en ole saanut yöllä nukutuksi, olen miettinyt, miten pieniä me ihmiset olemmekaan. Rakennamme itsellemme elämän sen ympärille, mitä tiedämme nyt, ja pidämme asioita itsestäänselvyytenä.

Unelmat joita kohti jokainen tekee töitä päivittäin, ovat yhdessä hetkessä yhdentekeviä. Minun olympiaunelmallani ei ole väliä, sinun yritykselläsi ei ole väliä, eikä varsinkaan millään perutulla ole väliä. Tulivuori kun purkautuu, se purkautuu, ja meistä kukaan ei mahda sille yhtään mitään.

Olen joutunut pysähtymään siinä missä muutkin, eivätkä kuluneet viikot ole olleet helppoja. On kuitenkin vaikea arvottaa itseään kovin tärkeäksi, kun maailmassa on niin paljon vaikeammassa tilanteessa olevia ihmisiä tällä hetkellä.

Loukkaamatta ketään haluan kertoa, millaista on urheilijan saappaissa olla, kun pohja tekemiseltä viedään pois. Minulla ei ole muuta työtä! Kaikki mitä arjessa suunnitelmallisesti teen, on askeleita kohti tavoitetta, joka on asetettu vuosia aiemmin, ja kirkastettu moneen otteeseen.

Olen löytänyt uusia harjoitusmahdollisuuksia, nauttinut ulkoilmatreeneistä ja oppinut pitämään uutis­linjan kiinni.

Olen ottanut taloudellisen riskin valitessani tien huippu-urheilijana. Riski ei kannata, jos ei pääse treenaamaan, saati todistamaan kuntoaan kansainvälisissä kilpailuissa.

Ilman tätä suuntaa ajatukset harhailevat, ja kaikesta tekemisestä puuttuu teho. Tehoton toiminta ei vie eteenpäin. Kovan työn mentaliteetti rakoilee aiheuttaen pahan olon.

Urheilija on tottunut käsittelemään vastoinkäymisiä. Minäkin olen vuosien saatossa saanut paljon henkisiä työkaluja vaikeiden hetkien käsittelemiseen. Niin yllättävää kuin se joillekin on, kovankin urheilijan alta löytyy inhimillinen puoli, jonka ensimmäinen huuto on: en jaksa!

Oletetaan, että positiivisuudella tästäkin mennään yli alta aikayksikön, asetetaan uudet tavoitteet, ja rakennetaan harjoitusohjelma sitä tukemaan. Lopulta, kyllä. Ensin urheilija saa myös itkeä, pelätä, ahdistua, luovuttaa ja vaipua epätoivoon, ihan niin kuin jokainen muukin sydämellä ja järjellä varusteltu ihminen.

Päivät ovat olleet epävarman uuden rakentamista. Hiljalleen olen kuitenkin sopeutunut. Löytänyt uusia harjoitusmahdollisuuksia, nauttinut ulkoilmatreeneistä ja oppinut pitämään uutislinjan kiinni riittävän usein. Asettanut uusia välitavoitteita yhden päätavoitteen alle, jotta päivisin jaksaisin tehdä työtäni niin kuin aina tähän asti. Löytänyt kauniimpia kulmia pimeydestä kuin edellisenä päivänä.

Pidän vielä toivoa yllä loppukesän EM-kilpailuista, mutta olen varautunut seuraavaankin takapakkiin.

Olen myös oppinut luopumaan katkeruudesta maailmankaikkeutta kohtaan. Tämän vuoden tapahtumat eivät ole henkilökohtainen piikki minulle tai sinulle. Mitä se on, on yhteinen viesti meille kaikille pysähtyä ja pitää toisistamme huolta. Se on me-henki, joka on kallisarvoisempaa kuin ikinä koskaan urheilussa.

Me selviämme, me voitamme.

Kirjoittaja on maajoukkuetason keihäänheittäjä, joka edustaa Lahden Ahkeraa.

Keskustelu