Maailman paras ja sairaan raskas työ - Vuoden päijäthämäläinen luokanopettaja Tytti Heikkinen viihtyy Liipolassa

Modernikin koulu kaipaa yhä seiniä ja oman luokan rauhaa. ”Mikään tila, suljettu tai avoin, ei ole pelkästään hyvä tai huono”, sanoo Liipolan Onnissa työskentelevä Vuoden päijäthämäläinen luokanopettaja Tytti Heikkinen. Aatu Raninen

Aatu Raninen

Tytti Heikkisellä on paimennettavanaan melkein viisikymmentä kolmosluokkalaista Liipolan monitoimitalo Onnissa. Ei kuitenkaan yksin, vaan toisen luokanopettajan ja erityisluokanopettajan muodostamassa tiimissä vastuuta jaetaan kolmistaan.

Niin sanottua yhteisopettajuutta Heikkinen pitää suurena ja tärkeänä muutoksena. Kollegoiden tuki ei enää rajoitu seurusteluun opettajainhuoneessa.

– Eräässä koulussa on sloganina, että yhteisopettajuus pelastaa ihmishenkiä. Allekirjoitan sen täysin, jotta tässä työssä jaksaa samalla kun työnkuva paisuu koko ajan.

– Muuten opettajan työ voi olla tosi yksinäistä, miettii Heikkinen, joka on juuri valittu Vuoden päijäthämäläiseksi luokanopettajaksi.

Opettaja ja koulu eivät ole ikinä valmiita, tai liian hyviä.

Tytti Heikkinen

Yhteistyökyky oli yksi asioista, joita Onnin työkaverit nimesivät Heikkisenansioiksi. Perustelujen mukaan hän on myös valovoimainen ja sanavalmis, kunnioittava ja arvostettu, mutta myös kyseenalaistava kehittäjä.

Ja positiivinen asioiden hyvien puolien näkijä.

– Kaikkein omimpana juttuna koen myönteisen ilmapiirin luomisen, se on ykkösjuttu sekä oppimistilanteessa että työyhteisössä, Heikkinen sanoo.

Älä-sanan käyttöä hän pyrkii välttämään. Rohkaiseminen ja onnistumiseen keskittyminen toimivat paremmin.

– Se ei tarkoita pelkästään kivaa, tai ettenkö puuttuisi tiukasti esimerkiksi toisten dissaamiseen, mutta yritän antaa tarkkaa positiivista palautetta. Turvallisessa ilmapiirissä jokainen saa yrittää parastaan, eikä tarvitse pelätä virheitä.

– Koulussa on mahtava tilaisuus oppia – käytä se tilaisuus tai ole käyttämättä, mutta älä ainakaan estä toisia käyttämästä, Heikkinen kuvailee oppilailleen viestimäänsä periaatetta.

Itsestään selvää myönteisyys ja edes ammatinvalinta eivät Heikkiselle ole olleet.

– Minulla on kestänyt tosi kauan määritellä itseni positiiviseksi. Olen oppinut sitä elämän varrella; jatkaako valittamista vai päättääkö mennä eteenpäin.

– Tiedostin jo opettajaksi opiskellessa ja hakuvaiheessa työn vastuun määrän, ja epäröin kestänkö sitä, onko minusta siihen.

Syntyjään Heikkinen on Outokummun tyttöjä Itä-Suomesta, ja yksi rakennemuutoksen ilmentymistä. Tytin ollessa 11-vuotias kaupunkia elättänyt kaivos lakkautettiin, ja perhe joutui lähtemään töiden perässä muualle, Espooseen.

Yliopistossa Heikkinen kokeili aluksi kemiaa pääaineenaan. Labotorio tuntui kuitenkin ammatiksi liian kaavamaiselta paikalta.

– Opettajana saan käyttää luovuutta. Innostun kokeilukulttuurista ja itsensä kehittämisestä, ja kerään ideoita ympäriltäni. Opettaja ja koulu eivät ole ikinä valmiita, tai liian hyviä.

Lahti-kytkös muodostui aviomiehen kautta.

– Hänellä meni kymmenen vuotta pehmitellä minua muuttamaan tänne, Heikkistä huvittaa.

Kun töitäkin mastokaupungista löytyi, ei päätös ole kaduttanut.

– Pk-seudulla varoiteltiin Lahdesta vaarallisena paikkana, mutta täällähän on tosi ystävällistä sakkia, ja me ollaan saatu kyllä niin hyvä vastaanotto.

– Pieneltä paikkakunnalta lähteneenä viehättää, ettei täällä ole niin paljoa ihmisiä joka paikassa.

Liipolassa onnea kuitenkin edelsi kaksi ensimmäistä virkavuotta parakeissa.

– Parakeissa ihmiset eristäytyvät toisistaan, yhteisöllisyys kärsii. Se oli uutena opettajana vaikeaa. Tässäkin kaupungissa on monia poikkeusoloissa työskenteleviä, arvostan ja symppaan heitä, Heikkinen muistuttaa.

– Silloin ponnistelimme yhteisöllisyyden eteen, ja ihastuin tähän työyhteisöön, jossa toisia autetaan.

Kollegoilta saadun tunnustuksen Heikkinen arvostaa korkealle.

– Se tuntuu äärettömän hyvältä, vähän mykistääkin, mutta eniten lämmittää. Kyllä siinä tippa jos toinenkin tuli linssiin lukiessani mitä he näkevät työskentelyssäni.

– Otan siitä mukaan sen, että olen mennyt opettajuudessani oikeaan suuntaan, ja yritän tulla vielä hitusen paremmaksi joka päivä.

– Samalla koen, että tiimiläisilleni kuuluu tästä osa, ja että Päijät-Hämeessä olisi hurja määrä tunnustuksen ansaitsevia opettajia.

Työpäivän jälkeen kotiin matkatessaan Heikkisen reitillä on tietty kohta, jossa hän pyrkii kääntämään opettajan ajatuksensa töistä kotiin, puolisoksi ja äidiksi.

– Vaikka tämä on välillä ihan sairaan raskasta, ja tuntuu ettei ole aina ihan ihmisen hommaa, niin silti tämä on maailman paras ammatti, Tytti Heikkinen päättää.

Tytti Heikkinen, os. Kantelinen

Vuoden päijäthämäläinen luokanopettaja

S. 1975 Outokummussa.

Perhe: aviomies, 10- ja 12-vuotiaat lapset.

Koulutus: Tampereen yliopisto (kasvatustieteiden maisteriksi 2001), Helsingin yliopisto (pääaineena kemia 1994–95), Tapiolan lukio, Espoo (ylioppilaaksi 1994).

Lahdessa Launeen koulun luokanopettajan virassa 2013 alkaen.