Tämä tiedetään varmuudella: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto perustivat 1960-luvulla Washingtonin ja Moskovan välisen kuuman linjan, jotta suurvaltajohtajat saavat tarvittaessa yhteyden toisiinsa nopeasti ja häiriöttä. Järjestelyn taustalla oli Kuuban ohjuskriisi, jonka aikana maailma oli lähempänä ydinsotaa kuin koskaan, osittain hitaan tiedonkulun vuoksi.
Linjalle tehtiin Suomessa vaihtoehtoisia reittejä sen toimivuuden varmistamiseksi. Mikä mielenkiintoista, useiden lähteiden mukaan yksi reiteistä olisi kulkenut Lahden kautta.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien jutun (4.10.2015) mukaan vuonna 1966 valmistunut Suomen ja Neuvostoliiton välinen koaksiaalikaapeliyhteys kulki Helsingistä Hämeenlinnan, Lahden ja Lappeenrannan kautta Leningradiin ja toimi varareittinä, jos Tallinnan ja Helsingin välisessä merikaapelissa oli häiriö.
– Reittejä pidettiin vähän salaisina tarkoituksella, Posti- ja lennätinlaitoksessa insinöörinä toiminut Leo Vuori muisteli lehden haastattelussa.
Koska kyseessä on ollut aikanaan huippusalainen hanke, siitä ei ole jäänyt jälkipolville juuri lainkaan virallista tietoa asiakirjojen muodossa. Myös epävirallinen perimätieto on tiukassa, monet Helsingin Sanomien juttuunkin haastatellut vanhat linjan suunnittelijat puhuivat aiheesta vain nimettömästi ja pidättyvästi.
Tätä juttua varten taustatietoja hankkiessamme keskustelimme aiheesta jo eläkkeellä olevan henkilön kanssa, joka aloitti pitkän uransa paikallisiin tietoliikenneverkkoihin liittyvissä asiantuntija- ja johtotehtävissä jo 1960-luvulla. Hän vahvisti tiedon Lahden kautta kulkeneesta kuumasta linjasta, mutta sanoi olevansa tietämätön yksityiskohdista. Lähteemme mukaan ne olivat vain pienen piirin tiedossa, eikä niistä puhuttu.
Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, että johtojen vuokraaminen ulkopuolisille yhteyksien tarvitsijoille on sinänsä normaalia teleyritysten liiketoimintaa tänäkin päivänä. Tältä osin jälkipolville onkin säilynyt tiedoksi mielenkiintoinen yksityiskohta: Posti- ja lennätinlaitoksen pääjohtaja Oiva Saloila kirjoitti 4.10.1967 luottamuksellisen kirjeen ulkoministeriölle, jonka mukaan Suomen Posti- ja lennätinhallitus saa Moskovan ja Washingtonin välisen kuuman linjan johto-osasta vuokraa 2 189,25 markkaa kuukaudelta.
Virallisen tiedon puuttuessa kuuman linjan historiaa on kirjoitettu epävirallisempien tietojen varassa. Kaikesta salaperäisyydestä huolimatta aikalaisilla on ollut hyvinkin tarkka tieto siitä, missä linja meni.
Salauskäytäntöjä jouduttiin höllentämään, kun linja oli jatkuvasti poikki maanrakennustöissä tapahtuneiden vahinkojen vuoksi. Niiden välttämiseksi maanomistajille kerrottiin linjan tarkka reitti ja se merkattiin maastoon punaisilla metallitolpilla.
Yksi Suomen kuuman linjan epävirallisista asiantuntijoista on eläkkeellä oleva tähtitieteen professori Heikki Oja, joka kiinnostui vaimonsa Arja Latvala-Ojan kanssa toden teolla linjan historiasta törmättyään punaisiin tolppiin pariskunnan mökkitontilla Tammelassa.
Heikki Oja suhtautui aluksi kyläläisten perimätietoon hieman epäuskoisestikin, mutta joutui muuttamaan käsitystään perehdyttyään asiaan tarkemmin. Asiasta kiinnostuttuaan Ojan pariskunta on seurannut reitin kulkua tolppia jäljittämällä pitkin Suomea aina itärajalle asti.
– Kävimme joitakin vuosia sitten nuuskimassa kuuman linjan kulkua Lahden tienoilla. Urheilukeskuksen keskellä on ilmeisesti aikanaan ollut samanlainen vahvistinasema kuin esimerkiksi täällä Tammelassa, koska se näkyy vielä vanhoissa kartoissa, mutta jo silloin kun kävimme se oli purettu pois, Heikki Oja kertoo.
– Samanlaisilla punaisilla tolpilla merkittiin kyllä tuohon aikaan muitakin puhelinkaapeleita. Ymmärtääkseni samoissa kaapeleissa kuin kuuma linja kulki paljon muutakin trafiikkia sekä Neuvostoliiton ja länsimaiden välillä että Suomen sisäisiä sanomia, mutta kyllä kuuman linjan tolpat tulevat Lappeenrannasta Kouvolan kautta Lahteen.
Ojan mukaan Hollolan ja Lahden välillä tolpparivi menee tien vieressä ja näkyy helposti.
– Hollolan ja Hämeenlinnan välillä emme ole löytäneet tolppien kulkureittiä, mutta kylläkin taas Hämeenlinnasta tänne Tammelaan ja täältä edelleen Turkuun.
Oja on yrittänyt hankkia tietoja kuumasta linjasta myös virallisemmista lähteistä, mutta törmännyt muuriin.
Oja on lähestynyt asiassa esimerkiksi Posti- ja lennätinlaitoksen perillistä Soneraa, jonka historiakokoelman hoitaja Aila Lehtonen totesi lyhyesti:”[Kuuma linja] on ollut aikoinaan niin salainen hanke, että meidän arkistoistamme tai historiajäämistöistä ei löydy mitään asiaa koskevaa aineistoa” ( Tekniikan vaiheita nro 2/ 2017).
Kuuman linjan pääyhteys korvattiin satelliittiyhteydellä vuonna 1978 ja varayhteydeksi jäänyt kaapelilinja ajettiin alas tekniikan kehittyessä 1980-luvulla.
Vastoin yleistä käsitystä kuuma linja ei ollut puhelinyhteys, jonka välityksellä suurvaltajohtajat juttelivat toisilleen punaiset luurit kädessään. Väärinkäsitysten välttämiseksi viestintä tapahtui kirjallisessa muodossa kaukokirjoittimella. Useiden maiden läpi mennyt kuuma linja rakennettiin vuokrayhteyksien varaan.
Kuumaa linjaa tiedetään käytetyn ensimmäisen kerran tositarkoituksella vuoden 1967 Lähi-idän kuuden päivän sodan aikana. Linja oli myös Intian ja Pakistanin välisen sodan aikana 1971, Jom Kippur -sodan aikana 1973, Turkin hyökättyä Kyprokselle 1974, Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin 1979 ja Israelin tunkeuduttua Libanoniin 1982.
Moskovan ja Washingtonin välillä meni kuitenkin huomattavasti tiheämpään tietoliikennettä, sillä linjan toimivuutta testattiin tunnin välein. Moskova lähetti joka toinen tunti viestin Washingtoniin ja vastaavasti toiseen suuntaan tuli testiviesti joka toinen tunti.
Helsingin Sanomien vuonna 2015 julkaiseman jutun mukaan testiviestit olivat sisällöltään sellaisia, että niitä ei voinut sekoittaa todellisiin viesteihin. Moskovan tiedetään lähettäneen Washingtoniin otteita esimerkiksi Tshehovin novelleista tai Pushkinin runoista, kun taas Washington yllätti joskus lähettämällä takaisin baseball-tuloksia tai otteita eroottisen elämän oppaasta Kama Sutrasta.
Kaiken käytettävissä olevan tiedon perusteella vaikuttaa siis siltä, että joku tämänkin jutun lukijoista on saattanut ulkoilla Salpausselän harjulla 1970-luvulla tietämättä, että aivan lenkkipolun vieressä maan alla menevässä kaapelissa viuhuu suurvaltojen kesken yksityiskohtaisia seksivinkkejä.