Lahden 1970-lukua ajatellaan usein rikollisuuden ja työttömyyden kasvun sekä synkkien betonilähiöiden rakentamisen ajaksi. Koko Suomea koettelivat silloin inflaatio, lakkoaallot, energiakriisi ja yleinen harmaus.
Mitä Lahdessa tapahtui vuonna 1976? Mitä purettiin ja mitä rakennettiin? Kuinka meni ihmisillä, kulttuurilla ja taloudella? Millaista tulevaisuutta suunniteltiin?
Siinä muutamia lähtökohtia Lahdesta kotoisin olevan emeritusprofessori Heikki Luostarisen laatimaan koosteeseen, jossa hän tarkastelee monesta näkökulmasta yhtä vuotta paikallisessa elämässä.
Julkaisun innoittajana oli viime kesänä Lahdessa järjestetty Luostarisen vanhan lukioluokan kokoontuminen. Luostarinen halusi muistella, millaisessa kaupungissa he valmistuivat ylioppilaiksi kirjoitettuaan Kannaksen yhteislyseosta vuonna 1976. Hän tarkensi omia muistikuviaan perehtymällä Lahden historiaa käsitteleviin kirjoihin ja vanhoihin lehtijuttuihin.
Lopputuloksena on 81-sivuinen teos, joka on nyt vapaasti luettavissa sähköisessä muodossa Lahti-Seuran nettisivuilla lahtiseura.fi. Viestinnän tutkimuksessa uransa tehneen Luostarisen laatima kooste ei ole kuiva tieteellinen tutkimus, vaan sitäkin eläväisempi kurkistus lähes 50 vuoden takaisen Lahden henkisen ilmapiiriin. Julkaisu on monin paikoin mielenkiintoista luettavaa myös tämän päivän perspektiivistä.
Luostarisen muistelemaan aikakauteen osuu Lahden keskustan suuri purkuaalto, jonka myötä monet vanhat arvorakennukset korvautuivat uusilla laatikkotaloilla. Rautatienkadun yhtenäinen jugendnäkymä Harjukadun ja Vuorikadun välisessä korttelissa särkyi vuonna 1975, kun niin sanottu Singerin talo purettiin. 1930-luvun funkisarkkitehtuurin helmiin kuulunut Lasipalatsi Rauhankadun ja Vapaudenkadun kulmassa meni nurin vuonna 1976. Purkuaallon kuuluisin ruumis syntyi 1977, kun vanha puukirkko sai tuomionsa.
Aikakauteen osuu Lahden keskustan suuri purkuaalto.
Luostarinen avaa koosteessaan purkupäätösten takana ollutta tehokkuusajattelua. Hän mainitsee Lahden kaavoitukseen vaikuttaneen asemakaavapäällikkö Olavi Laisaaren kirjoittaneen 1960-luvulla, että kaikki Lahden yli 40 vuotta vanhat rakennukset tuli purkaa ja ottaa liikekeskustan käyttöön.
Ideana oli, että keskusta omistetaan kaupoille ja toimistoille ja asuminen siirretään ”tytärkaupunkeihin” keskustan ulkopuolelle. Ahtiala olisi niistä tärkein idässä, Salpakangas lännessä. Kun Nastola julkaisi yleiskaavan vuonna 1976, siinä ennustettiin Lahden vetovoima niin suureksi, että 2000-luvun alkuun mennessä Hollolaan ja Nastolaan jäisi vain 1–2 kauppaa kumpaankin kylään.
Huolia oli myös Lahdessa: pelkona oli ”kansainvälinen city-ilmiö”, jossa ostovoimaiset ihmiset muuttavat satelliittikaupunkeihin ja keskustaan jää vain köyhä väki. Keskustan liikennettä koskevat ajatukset ovat kiinnostavia tämänkin päivän keskustelua ajatellen. Vuonna 1976 Lahden johto esitti Aleksanterinkadun liikenteen rauhoittamista siten, että nopeusrajoitus lasketaan 30 kilometriin tunnissa ja risteävät Mariankatu ja Rautatienkatu suljetaan läpiajolta. Lahden poliisimestari kuitenkin kielsi hankkeen ja sanoi, ettei 50 kilometrin nopeusrajoituksen alentamiselle ole mitään tarvetta, eikä poikkiliikennettä saa estää.
Usko kovaan kasvuun oli vankkumaton. Ahtialaan alettiin suunnitella 1970-luvun alussa kaupungin toista keskustaa. Vuonna 1976 Lahti osti maata alueelta ja kaavaili sinne ”taajamayksikköä”, jossa asuisi vuosisadan vaihteen tienoilla 50 000 – 60 000 ihmistä. Suunnitelmissa oli myös yliopisto, johon tulisi 5 000 opiskelijaa.
”Ihan siihen ei päästy, mutta nyt 2022 ollaan jo kuudessa tuhannessa asukkaassa”, Luostarinen toteaa.
Taannoiset kasvusuunnitelmat saattavat näyttää nykyään huvittavilta, mutta niitä vilkuillessa on hyvä muistaa, että Lahdella oli tuolloin takanaan suuren maaltamuuton vauhdittamat hurjat kasvun vuodet. Lahden ja Nastolan kasvava teollisuus imi työvoimaa Savon ja Karjalan maatalousvaltaisilta alueilta, joilla ei maatalouden rakennemuutoksen vuoksi riittänyt työtä. Vuosina 1960–75 Lahden väkiluku kasvoi 30 000 asukkaalla.
Kesti 45 vuotta ymmärtää, että Lahden tavanomaisuudessa on juuri sen erikoislaatuisuus.
Kaupungin kova kasvuvauhti oli tuonut Lahdelle myös maineen Suomen amerikkalaisimpana kaupunkina. Aluksi sanonnalla oli ollut myönteinen merkitys, mutta myöhemmin siihen liitettiin myös kriittisiä sävyjä. Lahti sai valtakunnallisessa julkisuudessa moitteita nousukasmaisesta ilmapiiristään.
Esimerkiksi helmikuussa 1978 Uusi Suomi mainitsi jutussaan nousukkuuden syyksi sen, että kaupunkia johti pienyrittäjistä keskisuuriksi yrittäjiksi nopeasti kasvanut rempseä klaani, rivi äkkirikastuneita teollisuusjohtajia ja kauppiaita, ”himokkaasti pintaa liitäviä liikemiehiä”. Klaanin jäsenet tunsivat kaikki toisensa, ja asiaan kuului rahvaanomainen karkeus ja pöyhkeys.
Luostarinen summaa sen ajan julkisia mielikuvia: ”Lahteen liitetyn nousukkaan käytöksen ja amerikkalaisuuden välillä oli vissi yhteys; amerikkalaiset olivat maailman lahtelaisia, äkkirikastuneita, mutta huonotapaisia ja sivistymättömiä”.
Luostarisen kirjan yhtenä läpileikkaavana teemana onkin tietynlainen ristiriitaisuus, joka on ollut ties kuinka pitkään osa Lahden imagoa. Julkaisua koskevassa tiedotteessa vuodesta 1976 todetaan myös näin: ”Vuosi 1976 oli hetki, jolloin Lahden huiman nopea kasvu rauhoittui ja kaupunki alkoi panostaa elämän ja ympäristön laatuun. Vesijärven likaaminen päättyi ja kulttuurielämän kehittäminen alkoi”.
Koosteensa lopuksi Luostarinen avaa nykyistä suhtautumistaan Lahteen lämminhenkisen kotiseuturakkaaseen sävyyn: ”Kesti 45 vuotta ymmärtää, että Lahden tavanomaisuudessa on juuri sen erikoislaatuisuus. Lahti on nipin napin juuri Lahti, mutta ei yhtään sen enempää kuin Lahti. Ja Lahti on ehdottomasti kuin Lahti. Siksi olen liittynyt CNN-kanavan seuraan mainostamaan Lahtea kiinnostavimpiin kuuluvana vierailukohteena ja asuinpaikkana paitsi upporikkaille amerikkalaisille myös monille muille kohderyhmille”.