"Tiesin, että jos lähden taas käyttämään, niin mä kuolen" – Pasi Tuomaila selviytyi kuin ihmeen kaupalla kaduilta ja kuoleman porteilla

Pelastusrengas löytyi ajoissa. Pasi Tuomailan rankka ja vaiherikas tarina on nyt paketoitu kirjan kansiin. Lahden sataman nurkille suuntautuneet kävelylenkit olivat olennainen osa toipumisvaihetta. Tommi Berg

Tommi Berg

Päihteidenkäyttäjä raitistuu ja kertoo tarinansa. Eikö tämä ole nähty ja kuultu aika moneen kertaan?

Lahtelaisen Pasi Tuomailan elämäkerta herättänee äkkiseltään tuollaisiakin reaktioita, mikä on ihan ymmärrettävää. Olemmehan tottuneet lukemaan mediasta säännöllisin väliajoin koskettavia kertomuksia, joissa joku on saanut riippuvuuteensa kuriin ja löytänyt uuden suunnan elämälleen.

Tässä tapauksessa luulo ei todellakaan ole tiedon väärtti. Äskettäin julkaistu kirja nimeltä Huumehelvetti ja paluu kuolemanportilta elämään on hyvin poikkeuksellista luettavaa.

Kirsikka ­Ranta-Kallion kirjoittamassa teoksessa kuvaillaan elämää, josta tavalliset ihmiset eivät yleensä tiedä yhtään mitään, eivät edes niiden tyypillisten mediassa olevien selviytymistarinoiden perusteella.

Pasi Tuomaila kävi elämässään niin syvällä, että hänen asemaansa joutuneet ihmiset eivät yleensä ole enää keskuudessamme kertomassa tarinaansa. Käsitys vahvistuu hänen tarinaansa paremmin tuntevien ihmisten kommenteista.

”Pasin kaltaista selviytymistarinaa ei ole kohdalleni osunut virkaurani aikana”, toteaa kirjassa Tuomailan lapsuudenystävä Petri Helenius, joka on poliisina Lahdessa työskennellessään oppinut tuntemaan hyvin myös paikallisen huumemaailman. Muusikkona nykyään tunnettu lapsuudenystävä Marko Haavisto puolestaan kuvailee nykyistä Tuomailaa käveleväksi ihmeeksi ja samansuuntaisesti Tuomailan tarinaa kuvailee hänen entinen puolustusasianajanansa, joka on nähnyt monenlaista huumeidenkäyttäjää uransa aikana.

Viiden vuorokauden jälkeen saatoin nukahtaa seisaaltani aliravittuna, janoisena ja likaisena.

Kommentit on helppo ymmärtää, kun lukee kirjan kuvauksia Tuomailan synkimmiltä vuosilta: ”Nyt olin siinä tilanteessa, että en oikeasti edes tiennyt mitä itseeni pistin ja millä välineillä. Olin tullut tosi riippuvaiseksi pistämiseen ja siihen fiilikseen, kun sain neulan suoneen ja pääsin painamaan männän pohjaan. Sain tuntea välittömästi sen aineen vaikutuksen”.

Pahimmassa vaiheessa Tuomaila vaelteli kodittomana Helsingin kaduilla: ”Vaikka kadulla on välillä parempiakin hetkiä, niin koko ajan elämä on enimmäkseen tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa. Se jatkuva kulkeminen ja ihmisten paheksuvat katseet heidän nähdessään kadulla päihderiippuvaisen tai narkomaanin on tosi raskasta. Sitä kulkee kadulla kylmissään, nälissään, likaisena ja peloissaan”.

Tuomaila saattoi nukkua öitään Helsingin rautatieaseman aulassa lämpöpatteria vasten, taloyhtiöiden rappukäytävissä eteisen mattoon kääriytyneenä tai paikallisjunissa. Välillä lehdenjakaja saattoi kompastua häneen ja joskus paikalle hälytetyt vartijat tulivat heittämään ulos.

Viime vuosikymmenen alkuvuosina Tuomailan elämä näytti olevan jo vääjäämättömässä loppusyöksyssä, kun raitistumisyritys vuonna 2010 oli mennyt pieleen: ”Kuljin kaduilla enää välittämättä siitä mitä ihmiset ajattelevat, kävelin koska se oli ainoa tapa pysyä hereillä. Pisimmät yhtäjaksoiset valvomiset saattoivat kestää yhdeksän vuorokautta, ehkä joskus pidempäänkin. Viiden vuorokauden jälkeen saatoin nukahtaa seisaaltani aliravittuna, janoisena ja likaisena. Kun katsoin itseäni jostain peilikuvasta näytin kävelevältä haamulta. Ruokaa sain aamuyön pikkutunneilla nakkikioskien ja kebabpaikkojen edustoilta toisten jättämistä annoksista”.

Noin synkkään tilanteeseen Tuomaila ei tietenkään ollut ajautunut silmänräpäyksessä. Kirjassa kuvataankin Tuomailan elämä olennaiselta osin lapsuudesta ja 1970-luvun Lahdesta asti. Varhaisiin vuosiin mahtui muun muassa isän alkoholismista johtuvaa rikkonaista perhe-elämää, Ruotsissa äidin kanssa vietettyjä vuosia, paluu Lahteen ja koulukiusatuksi joutumista.

Tuomaila saattoi nukkua öitään Helsingin rautatieaseman aulassa lämpöpatteria vasten, taloyhtiöiden rappukäytävissä eteisen mattoon kääriytyneenä tai paikallisjunissa.

”En usko, että se mun koulukiusaaminen aiheutti mun päihteiden käyttöä. Mutta uskon, että se on vaikuttanut siihen, millainen musta tuli päihteiden käytön myötä. Päihteiden käytön aikana siitä kiltistä, ujosta, arasta pikkupojasta tuli vihaa tunteva nuori mies, joka lähti usein haastamaan muita”, Tuomaila arvioi.

Ensimmäisen kerran Tuomaila päihtyi 14-vuotiaana hankittuaan kaverinsa kanssa ison määrän lonkeroa. 16-vuotiaana hänelle aukesivat kapakat väärennettyjen henkkareiden avulla, ja tässä vaiheessa mukaan tulivat myös lääke- ja kannabiskokeilut.

Ratkaiseva käänne tapahtui 20-vuotiaana, kun Tuomailalle tarjottiin amfetamiinia Helsingissä järjestetyissä bileissä. ”Mä kuvailisin sitä alkua amfetamiinin kanssa vähän niin kuin uudeksi rakkaudeksi. Nyt tutustuminen siihen aineeseen, piriin oli alkanut. Se aine oli mun pelastaja, lääke ja uskonto. Tunsin, etten kaipaa elämääni mitään muuta. Kaikki muu olisi voinut hävitä elämästä, kunhan vain sain kamaa”.

Kierre oli valmis. Tuomaila huomasi käyttävänsä yhä isompia annoksia narkomaanien suosimalla periaatteella ”mieluummin överit kuin vajarit”. Samalla hän omaksui huumemaailman kulttuurin. ”Mulle opetettiin etten saa puhua, en kuulla enkä nähdä mitään. Jouduin kantamaan sisälläni koko ajan kaikki salaisuudet. Niitä ei missään nimessä saanut kertoa kenellekään, ei myöskään sitä, että käyttää, sekin piti salata”.

Kierteeseen ajauduttuaan Tuomaila rahoitti huumeostoksiaan moneen muun narkomaanin tavoin rikoksilla. Hän muuttikin vuosituhannen alussa Lahdesta Helsinkiin, koska näki siellä paremmat mahdollisuudet hankkia rahaa rikollisin keinoin. Tyypillisessä rikoksessaan Tuomaila varasti sammuneelta ihmiseltä lompakon tai puhelimen. Hän teki pieniä ostoksia pankkikorteilla ja osti luotolla elektroniikkaa varastamiensa henkilöllisyystodistusten avulla.

Tyypillisessä rikoksessaan Tuomaila varasti sammuneelta ihmiseltä lompakon tai puhelimen.

Raha oli tarpeen erityisesti huumeriippuvuuden loppuvuosina 2009–2012, jolloin Tuomaila käytti noin 150 euroa grammalta maksavaa MDPV-huumetta, joka tunnetaan myös aakkoshuumeen nimellä.

Nyt Tuomaila katuu syvästi rikollisia vuosiaan: ”Niistä teoista joita mä olen tehnyt muille ihmisille ja yrityksille, mä olen äärimmäisen pahoillani. En voi millään tavoin puolustaa sen aikaisia tekemisiäni. En missään tapauksessa ole ylpeä tekemistäni rikoksista enkä millään tavalla leveile niillä, koska niissä ei ole mitään leveiltävää”.

Lopulta rikoksia oli niin paljon, että matka jatkui kaltereiden taakse. Ensimmäinen vangitseminen oli vuonna 2005 ja sittemmin Tuomaila istui useammassa suomalaisessa vankilassa ja lopulta myös Turun vankimielisairaalassa, mitä hän itsekin piti siihenastisen elämänsä pohjanoteerauksena.

Veitsenterälle Tuomailan elämä joutui vuonna 2012, jolloin hänen elimistöönsä oli tunkeutunut monelle muullekin huumeidenkäyttäjälle tuttu vieras, stafylokokkibakteeri. Se oli aiheuttanut verenmyrkytyksen ja sydämen aorttaläpän tulehduksen. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kiireellinen sydänleikkaus, jonka herättämiä pelkoja Tuomaila kuvailee kirjassa koskettavalla tavalla.

Leikkaus onnistui ja sairaalavuoteella mieleen tulivat ensimmäiset pienet ajatukset elämäntapamuutoksesta. Raittiit päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Helppoa se ei ollut, huumeiden käyttö oli mielessä ensimmäisenä aamulla herätessä ja viimeiseksi illalla nukkumaan mennessä.

Aiemmin Tuomaila oli antanut aina periksi ensimmäisen pienenkin vastoinkäymisen kohdatessaan. ”Tällä kertaa mulla ei ollut varaa siihen. Tiesin, että jos lähden taas käyttämään, niin mä kuolen”.

Tuomaila ryhtyi opettelemaan uutta päihteetöntä elämää 42-vuotiaana. Hän pääsi työkokeiluihin ja sai asunnon Lahden keskustasta. Varsinkin alussa hän joutui opettelemaan asioita, jotka hänen ikätovereilleen olivat itsestäänselvyyksiä.

”Uutta minulle oli se, että aina kuun vaihteessa hoidin laskut pois. Tämän myötä huomasin, miten oma oloni helpottui, kun toimin vastuullisesti. Ennen en ikinä ollut maksanut laskuja mihinkään suuntaan”.

Sosiaalitoimiston ja Kelan etuuksista Tuomaila pääsi irrottautumaan jo alkuvuodesta 2015, jolloin hän pääsi palkkatuella työntekijäksi Irti Huumeista ry:n riveihin. Tuomaila opiskeli oppisopimuksella lähihoitajaksi, erikoistumisalueenaan päihde- ja mielenterveysasiat. Vuodesta 2017 lähtien hän on toiminut nykyisessä työssään Lahden Avominne-klinikan vastaavana ohjaajana.

Yhtenä näkyvänä merkkinä Tuomailan nykyisestä yhteiskunnallisesta asemasta on hänen nousunsa Lahden kaupunginvaltuuston jäseneksi Pro Lahden edustajana viime kesän kunnallisvaaleissa. Alle kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hänen elämänsä oli pahimmassa syöksykierrevaiheessaan.

Ajatus kirjan tekemisestä syntyi noin vuosi sitten, kun kirjoittaja Kirsikka Ranta-Kallio oli nähnyt netistä Tuomailaa koskevan jutun ja otti yhteyttä ehdottaen kirjan tekoa. Tuomaila haluaa kirjan avulla sanoa kaikille päihderiippuvuussairaudesta kärsiville, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä hakemaan apua. ”Toipuminen on mahdollista, mutta se vaatii vahvaa tahtoa, hyvää laadukasta päihdehoitoa sekä hyviä tukiverkostoja”, Tuomaila toteaa.

Samalla hänellä on realistinen näkemys omasta tilanteestaan: ”Tiedostan sen, että jos lähden yhtään glamorisoimaan tai ihannoimaan huumemaailmaa ja lähden sinne uudelleen leikkimään, niin ei mene kauaakaan, kun kuolen. Nyt uskon, että jos kuolisin, niin ihmiset surisivat kuolemaani. Aikaisemmin ihmiset olisivat olleet vaan helpottuneita kuolemastani”.

Kommentoi