Teatteriarvio: Nostalgia oikotienä onneen? – Kaupunginteatterin näytelmä pöyhii 1950-luvun sukupuolirooleja

Liisa Vuori passaa Teemu Palosaarta kaupunginteatterin näytelmässä, jossa eletään 50-luvun perinteisten sukupuoliroolien mukaista elämää. Aki Loponen

Juhani Melanen

Arvio

Englantilainen näytelmäkirjailija Laura Wade potkaisee yleisöä mukavasti takapuolelle haastavalla näytelmällään Kulta, ollaan kotona. Hän pukee komediansa huippudialogeilla draaman muotoon älykkääksi puheenvuoroksi ns. tradewifeista eli kotiäideistä, jotka haluavat ”uhrautua” miestensä puolesta heidän uraansa edistääkseen.

Tähän nostalgiasoppaan on sotkettu ja piilotettu paljon muutakin. Siinä on mukana varhaisia feministiliikkeen tuulia, kuten kommuuniasumisen rooliristiriitoja, naisten vapausliikkeen taustaääniä ja nyt ajankohtaista me too -liikkeen arviointia ystäväperheen miehen lähentely-yrityksien ja hänestä työpaikalla esitettyjen kopelointisyytteiden pohjalta.

Wade ei taitavasti leimaa ketään suoralta kädeltä, vaan antaa katsojan itse päättää ja muodostaa omat mielipiteensä koetun perusteella. Näytelmän suomentanut ja Lahden kaupunginteatteriin ohjannut Tommi Kainulainen on paljon vartijana. Hänen on siirrettävä näennäisen kepeästi etenevän näytelmän päähenkilöiden kipeät lapsuuden traumat ja nuoruuden piilotetut tunteet sekä tekstiin ripautetut piilomerkitykset näyttämön framille.

Tässä Kainulainen onnistuukin oivallisesti, sillä hänellä on apunaan ja tukenaan tässä Lahden kaupunginteatterin huippujengi. Silloin, kun pääpari Judy ja Johnny painavat tunnekaasua, alkaa Eero-näyttämöllä todella pölistä.

Onnistuuko Kainulainen tehtävässään upottaa 50-luvun kotinostalgiakultti ja pullantuoksuinen amerikkalaisen kotiharmonian ihannointi historian romukoppaan eräänlaisena viimeisenä kodin lumon hätähuutona?

Näytelmän ehdoton kohokohta oli Lumikki Väinämön armoton ja huikea tunnepurkaus.

Kyllä ja ei. Kainulainen pystyy osoittamaan, että kulttuuri- ja elintasovaatimukset eivät keskiluokkaisessa yhteisössä nykyisin yksinkertaisesti onnistu ilman molempien vanhempien palkkatyössä olemista kokopäiväisesti.

Näytelmässä ilmenee kyllä halu paeta työorientoitunutta ja stressiä aiheuttavaa uupumusta jonnekin mielen sopukoissa piileviä ihanneolosuhteita kohti, mutta keinovalikoima jää vajaaksi. Täydellistä slow downia ei ole ilman rahaa.

Muutosvastarinta murretaan: poismuutto ja uudistuminen ovat pakonsanelemia ratkaisuja näytelmän lopussa. Kulutusyhteiskunta jauhaa; eetos ja elämänhallinta vaativat veronsa.

Ohjaus olisi saanut olla vielä dynaamisempi. Nyt kokonaiskuva 50-luvusta jää liian ohueksi. Ajasta ja auvoisesta kodista jää mieleen vain kokkaus, keittiö ja miehen jalkineiden riisuminen työpäivän jälkeen.

Näytelmän sisäiset jännitteet ja tunteet Kainulainen osaa kuitenkin kaivaa taitavasti esiin ja purkaa ne näyttelijöiden vahvoina tunneryöpsähdyksinä. Näytelmän ehdoton kohokohta oli Lumikki Väinämön armoton ja huikea tunnepurkaus jossa on sellaista verbaalista ilotulitusta, jota liian harvoin saa enää katsomossa nykyisin kokea.

Väinämö antaa 35 vuoden kokemuksellaan palaa sielunsa syövereistä, millaista oli todella elää 50-luvun täydellisessä miesten maailmassa, homeisten leipien keskellä ja maailmansodasta palanneiden mieleltään vaurioituneiden miesten ihanneyhteisössä: helvettiä. Hän on ansainnut kaikki Suomen näyttämöliiton palkinnot, jotka hänelle ojennettiin upeasta urasta näyttämötaiteen parissa ensi-illassa.

Liisa Vuori on huikaiseva Judy ja ilmetty 50-luvun Doris Day, joka on hypännyt oravanpyörästä ja ryhtynyt rakentamaan miehelleen sellaista idylliä, joka perustuu valheelle ja ennakoimattomille elämän tapahtumille. Hän on viehättävä osa illuusiota, joka rapisee pois käytöstä kuin vanha jääkaappi, jota hän aina välillä käy potkimassa.

Teemu Palosaari on hyvä, kirkasotsainen Johnny, joka uskoo vaimoaan enemmän kuin itseään ja elää mukana kuplassa, ennen kuin todellisuus iskee vasten kasvoja.

Jori Halttunen on verraton, lipevä naistennaurattaja, jolla tukka on ajan hengen mukainen ja tanssitaito selkärangassa, me too -liikkeen mallioppilas.

Anne Pitkämäki on pirtsakka, työstään ja miehestään pitävä epäilijä, jolle elämä on outo mysteeri.

Raisa Vattulainen on nykyaikainen tehokas ja ajassa vierivä Johnnyn pomo, jolle vain tuotannolliset tavoitteet merkitsevät jotain.

Tiina Hauta-ahon lavastus on kuin suoraan Kotilieden kannesta 50-luvulta, tarkoituksenmukainen ja toimiva. Maija Korsun puvustus on konstailemattoman, puhdas ja tyylitelty kuin silitetty paita.

Näytelmä on hivenen liian pitkä ja toisen puoliajan alun selittelyosuus on turha. Kuinka hyvin tämä juohevasti kirjoitettu näytelmä kestää aikaa, jää silti nähtäväksi?

Kommentoi