Ämpärillinen: Mikä ihmeen Uefa 3? – olosuhdevaatimusten on aika kohdata ympäröivä todellisuus

Vuonna 2009 FC Lahti pelasi urheilukeskuksessa Eurooppa-liigan karsintapeliä belgialaista FC Brüggeä vastaan 8 000 katsojan edessä. Juha Peurala

Kevättalven aikana lahtelaisessa keskustelussa on vilahdellut erilaisia Euroopan jalkapalloliitto Uefan stadionluokituksia, kun eri tahot ovat ottaneet kantaa Kisapuisto-keskusteluun. Paikalliset poliitikotkin heittävät sujuvan oloisesti kommenttiensa höysteeksi mystisiä termejä Uefa 2 ja Uefa 3.

Äkkiseltään voisi luulla, että stadionrakentamisen asiantuntemus on lisääntynyt kaupungissa räjähdysmäisesti viime kuukausien aikana. Kuinkahan moni kuitenkaan oikeasti ymmärtää noiden sanojen merkitystä?

Uefan käyttämiin stadioneiden luokituksiin liittyy mitä erilaisimpia yksityiskohtia. Niissä määritellään esimerkiksi valaistuksen voimakkuus, median työpisteiden määrä ja tv-kameroiden käytössä oleva tila. Mitä korkeamman luokan kategoriaan stadion kuuluu, sitä kovemmat vaatimukset sen pitää täyttää.

Kaikkein olennaisin ehto koskee istumapaikkoja: kategorian 3 stadionissa niitä pitää olla vähintään 4 500, kategoriassa 2 riittää 1 500 paikkaa.

Tästä on pitkälti kyse myös paikallisessa keskustelussa: kaupungin toimitilayhtiö Spatiumin valmistelema stadionsuunnitelma vaatisi vielä päätykatsomon, jotta kolmoskategorian vaatimukset täyttyvät.

Stadionin pitää täyttää Uefa 3 -kategorian vaatimukset tietyssä vaiheessa europelien karsintoja. FC Lahti on päässyt niihin mukaan kolme kertaa viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana.

Eihän yksityistä ihmistäkään pakoteta muuttamaan 200 neliön omakotitaloon ja maksamaan sen kustannuksia, vaikka napakka kolme huonetta ja keittiö riittäisi hyvin todellisiin asumistarpeisiin.

Pelkästään tuolla perusteella jonkin tietynlaisen stadionin rakentaminen olisikin silkkaa hulluutta. Paikallisen stadionhankkeen kannalta paljon olennaisempaa on viime aikojen keskusteluissa pyörinyt huhutieto, jonka mukaan Veikkausliiga olisi tulevaisuudessa vaatimassa seuroiltaan Uefa 3 -kategorian mukaisia stadioneita.

Toisin sanoen Veikkausliiga-seurojen kotipesissä pitäisi olla vähintään 4 500 istumapaikkaa.

Vaatimus vaikuttaa vähintäänkin erikoiselta. Veikkausliigan yleisökeskiarvo oli vuonna 2019 eli viimeisenä koronaa edeltävänä kautena 2 620 henkeä.

Tuokin luku on monen seuran osalta yläkanttiin, sillä tyypillisesti seurojen katsojakeskiarvot pyörivät 2 000:n molemmin puolin. Tämä selittyy sillä, että HJK:n ja Ilveksen isot yleisömäärät nostavat koko liigan keskiarvoa.

Esimerkiksi FC Lahden kauden 2019 yleisökeskiarvo oli 2 238. Kyseisen kauden yleisöennätys Lahdessa oli 3 454. Paljon puhutulla Uefa 3 -stadionilla olisi silloinkin jäänyt yli tuhat penkkiä tyhjilleen.

Laskelma ei ratkaisevasti muuksi muutu, vaikka lukuihin laskisi reippaastikin kasvunvaraa maajoukkueen nostattamaa buumia odotellessa. Esimerkiksi 50 prosentin yleisömäärän nosto olisi erinomaisen hieno ja kova saavutus, mutta siinäkin tapauksessa oltaisiin vasta reilun 3 000 hengen keskiarvossa.

Numeroiden valossa näyttääkin ilmeiseltä, että mahdollinen vaatimus Uefa 3 -stadioneista olisi Veikkausliigan oloissa järjetön ja ylimitoitettu.

Tämä on ainoa mahdollinen johtopäätös, vaikka kuinka toivon suomalaiselle ja lahtelaiselle jalkapallolle pelkkää hyvää. Paikallisen huippujalkapallon todellisiin tarpeisiin riittäisi lukujen perusteella kompaktimpikin ratkaisu. Jos olosuhdevaatimuksista ei tarvitsisi välittää, seuran liiketoiminnan kannalta paljon parempi ratkaisu olisi tehdä vähän vähemmän istumapaikkoja ja käyttää nekin rahat aitioiden rakentamiseen.

Koko kuviossa ei tietenkään olisi nokan koputtamista, jos stadionvaatimukset toteutettaisiin pääosin yksityisellä rahalla.

Suomalaisen jalkapallon todellisuus on kuitenkin useimmiten jotain ihan muuta. Esimerkiksi Lahdessa valmisteilla olevan Spatiumin Kisapuisto-suunnitelman yhteydessä on esitetty laskelmia, joiden mukaan uuden stadionin pääoma- ja käyttökustannukset olisivat 836 000 euroa vuodessa, mistä kaupungin osuus olisi 786 000 euroa ja FC Lahden 50 000 euroa.

Jatkoneuvotteluissa jakauma saattaa hieman muuttua, sillä kaupungille lähettämässään kirjeessä FC Lahti on ilmaissut vuokranmaksuvalmiudeksi 50 000–120 000 euroa, riippuen ratkaisujen yksityiskohdista.

Kokonaiskuva ei kuitenkaan muutu: enimmäkseen investointi on jäämässä veronmaksajien kuitattavaksi, ellei jostakin ilmesty yksityistä mesenaattia ison rahasäkin kanssa.

Paikallista jalkapalloseuraa on turha syyllistää. Se pyrkii tietenkin elämään oman lajinsa ehdoilla ja ennakoimaan tulevia olosuhdevaatimuksia. Perustellusti voidaan myös sanoa, että vastaavia rahasummia on käytetty tässä kaupungissa muihin tarkoituksiin löysemminkin perustein.

Tämä onkin paljon laajempi periaatteellinen kysymys. Kuinka pitkälle yhteisten rahojemme käytössä pitää taipua urheilun kansallisten ja kansainvälisten lajiliittojen loputtomien vaatimusten edessä?

Kyse on pohjimmiltaan vastenmielisestä kiristyksestä, jonka maksajina ovat ainaisesta rahapulasta kärsivien kaupunkien veronmaksajat.

Tässähän ei ole lahtelaisille mitään uutta – tähän mennessä rahat ovat vain menneet pääasiassa muualle kuin jalkapalloon. Kun kansainvälisen hiihtoliiton delegaatiot ovat pöllähtäneet toppatakit kahisten urheilukeskuksen ja mäkimontun suunnalle esittämään vaatimuksiaan, seuraukset on tyypillisesti mitattu miljoonissa euroissa.

Vuosikymmenten aikana monttuun on upotettu kymmeniä miljoonia euroja. Äärimmäinen esimerkiksi on vuoden 2001 MM-hiihtoihin tehty mäkimontun lisäkatsomo, joka on sittemmin ollut lähes käyttämättömänä. Kaiken tuon rinnalla nykyisen Kisapuisto-keskustelun rahat ovat roposia.

Kaupunkien pitäisikin ryhdistäytyä ja jyrähtää yhdessä rintamassa nyrkkiä pöytään takoen, että kohtuus se on kerjätessäkin.

Stadionhankkeiden osalta riittäisi suomalaisten kaupunkien yhteinen näkemys Veikkausliigalle. Kansainvälisen hiihtoliiton suuntaan toimisi aika tehokkaasti sellainen yhteenliittymä, jossa olisivat mukana Lahti, Oberstdorf, Val di Fiemme, Falun ja muutama muu kansainvälisen hiihtokalenterin vakiintunut paikkakunta. Rahassa kylpeviä norjalaisia lienee turha kysyä mukaan.

Niin kauan kuin kaupungit vain kilpailevat keskenään, nykyinen järjettömyys saa jatkua.

Nykytilanne ei ole pidemmän päälle kestävä, huippu-urheilu ei voi olla todellisuudesta irrallinen saareke. Eihän yksityistä ihmistäkään pakoteta muuttamaan 200 neliön omakotitaloon ja maksamaan sen kustannuksia, vaikka napakka kolme huonetta ja keittiö riittäisi hyvin todellisiin asumistarpeisiin. Urheilurakentamisessa kaupungit ja seurat ovat alistuneet osittain tällaiseen todellisuuteen.

Hyvänä vertauksena toimii myös kaupungin kouluverkon kehittämisessä jo pitkään vaikuttanut suuntaus: rahaa on pyritty käyttämään mahdollisimman tehokkaasti opetukseen eikä liian väljästi rakennettuihin seiniin.

Ei se sen ihmeellisempää voi olla urheiluhankkeissa. Olosuhdevaatimusten pitää vastata seurojen ja kaupunkien todellista maksukykyä, jos huippu-urheilu halutaan pitää elinkelpoisena myös koronan kurittamassa maailmassa.

Kommentoi