Teatteriarvio: Synkkä sukusaaga hakee voimautumista metsästä - kaupunginteatterin Kultarinnassa on synkkyyttä ja karuutta

Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen ja Henri Tuominen kuuluvat Kultarinta-näytelmän näyttelijäkaartiin. Tarmo Valmela

Juhani Melanen

Mille teatterille tahansa olisi haaste siirtää 650-sivuinen upea ja kielellisesti rikas alkuperäistarina teatteriin jouhevaksi kerronnaksi. Ari-Pekka Lahti on kuitenkin tarttunut rohkeasti ja ennakkoluulottomasti Anni Kytömäen ilmavaan ja taiturimaiseen tarinaan Lahden kaupunginteatterin lavalle sovittamassaan Kultarinta-näytelmässä.

Lahti dramatisoi esityksen tiivistämällä, leikkaamalla ja nostamalla keskiöön ne kohdat, jotka katsoo tärkeimmiksi, osin onnistuenkin. Hän pelkistää hyvät hyviksi, pahat pahoiksi ja saa esiin myös vahvat yhteiskunnalliset asenteet ja näkökulmat. Herkkyys, inhimillisyys ja toisinajattelu poljetaan ajan hengen mukaisesti armottomasti vahvempien anturoiden alle.

Erityisen hyvin Lahti saa esiin ajan säälimättömyyden ja karuuden. Sen sijaan korostamatta jäävät nyt monet herkät ja alkuperäiseen tarinaan kuuluvat taianomaiset hetket.

Tarina on kolmen sukupolven traaginen ristiretki läpi kuohuvan 1900-luvun alun. Aspholmin kartanon ainoa poika Erik rakastuu torpan tyttö Lidiaan. Tästä epäsovinnaisesta suhteesta syntyy tytär Malla, joka toimii tarinassa osin kertojaäänenä.

Esitys muistuttaa monia Shakespearen synkkiä sukudraamoja yllättävän paljon. Ongelmallista oli saada otetta päähenkilöiden sielunelämästä ja kaikista ajatuksista.

Erikin huima, sysimusta elämänkaari kaikkine vastoinkäymisineen tuli kyllä esille verevästi. Myös Erikin tyttären Mallan pyristely kohti isäänsä latinalaisen perhosen koodinimen ja levinnäisyysalueen avulla muistuttaa aika ajoin jopa Hitchcockin tiivistä trillerijuonta.

Hän pelkistää hyvät hyviksi, pahat pahoiksi ja saa esiin myös vahvat yhteiskunnalliset asenteet ja näkökulmat.

Heidi Räsäsen ohjaus pääsee varsinaiseen asiaan vasta paneutuessaan enemmän Erikin ja Mallan kamppailuun vallitsevia järjenvastaisia oloja vastaan eri keinoin. Hän yrittää vilpittömästi ja kykeneekin välittämään katsojille tarinaan oleellisesti kuuluvaa esteettistä ekologiaa ja korostamaan niitä luonnonarvoja, joita me kaikki tarvitsemme kyetäksemme voimaantumaan ja selviytymään arjen rutiineista.

Silti tämä aikuisten satu lapsen näkökulmasta ei kyennyt siihen syvyyteen, joka olisi toki ollut tarjolla. Räsänen tavoittaa näytelmässään kyllä ihmisten haavoittuvuuden ja haurauden melko hyvin, mutta ei paina kaasupoljinta tarpeeksi kyetäkseen paljastamaan ihmisen huiman sisäisen rohkeuden kaikki ulottuvuudet. Esityksissä on kuitenkin vahvaa symboliikkaa ja piilomerkityksiä, mutta ne jäivät valitettavasti toissijaisiksi. Parasta antia on nyt Mallan sijaisperheen harjoittaman sadistisen kiusaamisen kuvaus.

Minna Välimäen puvustus on synkän ajan hengen mukainen. Pekka Korpiniityn lavastus on tahallisesti yksinkertainen ja koruton, mutta toimii

Tatu Virtamon äänimaailmassa on tarjolla aitoa ja hienotunteista luonnon magiaa.

Mari Naumala vetää Mallan roolinsa elämänläheisesti ja napakasti. Hän eläytyy voimakkaasti ja on nyt esityksen primus motor. Hän oli on sielunsivistynyt ja aidosti rakastunut hahmo.

Teemu Palosaari vetää vahvasti synkistelijä Erikin osan. Hän saa myös herkkyyden pintaan.

Raisa Vattulainen on pirtsakka torpparin tytär ja aito luonnonlapsi.

Aki Raiskio on taas elementissään ensin jyrkkänä patruunana ja hyötymetsän omistajana ja sitten Mallan ottoisänä. Aki kiusaa Mallaa pirullisen taitavasti ja nöyryyttävästi.

Henri Tuominen arkana ja säikkynä pasifisti-punikkina on elämänmakuinen. Lapsinäyttelijät Kaapo Aro ja Unna Autio herkistelevät todella tyylikkäästi. Mikko Pörhölä kekkuloi tyylillä Australiaan lähtevänä veljenä.

Keskustelu