Teatteriarvio: Jukon rokkiveljesten rosoinen matka eristyksestä edistykseen

Tämän päivän Lahteen versioidussa Aleksis Kiven klassikkotarinassa lavalla nähdään Jukolan seitsemästä veljeksestä kolme. Antti Sepponen

Juhani Melanen

Ohjaaja-käsikirjoittaja Linda Wallgren siirtää Jukolan veljekset Päijät- Hämeen Lahden kylän pohjoiselle rinteelle suvun rokkikämppään varsin kekseliäästi. On nimittäin melkoinen haaste kirjoittaa Aleksis Kiven tekstin päälle jouhevasti rynnivää komediaa, joka toimisi opetuksellisena viitekehyksenä ja syrjäytyneiden nuorten älykkäänä puheenvuorona tässä ajassa.

Wallgren tekee sen omaperäisellä taidokkaalla tyylillään, pahimmat karikot välttäen. Hän puristaa tekstiinsä hyvin Lahden suurimmat ongelmat: nuorten työttömyyden ja syrjäytymisuhan.

Wallgren luo tynkäveljessarjastaan aidon lahtelaisen ”chicagomaisen” vastarintaliikkeen solun, joka suhtautuu virkavaltaan rääväsuisten punkkareiden tavoin laiminlyömällä niin sähkömaksut kuin muutkin pakolliset menot ja haistattamalla paskat kaikille. Wallgrenin todellinen oivallus on vaatia kolmelta Jukolan juntturilta ”taiteellista” näyttöä ja edes alkeellista soittotaitoa, koska muuten he saisivat sanoa hyvästit sossutuilleen ja vintage-kämpälleen.

Tämä asettaa veljet pakkorakoon: joko nuottiaakkosten opettelu tai tuskainen paluu arkeen. Apua soittamiseen haetaan ankaralta lukkarilta (mainio Hannu Salminen), etäopetuksena yhteisössä raivoavan koronaepidemia takia. Wallgren ei pyrikään pohtimaan klassikkotarinan syviä syntyjä, vaan antaa tekstinsä hengittää tätä aikaa varsin raikkaasti ja rosoisesti.

Jossain siirtymissä on kömpelyyttä ja turhaa tyhjäkäyntiäkin, mutta rentoon lopputulokseen sillä ei ole vaikutusta. Erityisen hyviä kohtauksia pienessä tilassa ovat joulusaunan palaminen ja hiidenkiviepisodi. Wallgren on tyylikkäästi leikannut pois omasta versiostaan Laurin, Timon, Tuomaksen ja Simeonin. Estradille hän oli nostanut räiskyvän Juhanin, oikeudenmukaisen Aapon sekä pirtsakan pisteliään ja nokkelaälyisen Eeron.

Tekstistä on pääteltävissä, että muut veljet ovat todennäköisesti hyväksyneet yhteiskunnan normit. Lauri rakentelee pesäänsä Männistön Veeran kanssa, Timo kalastelee Norjassa ja uskonnollinen Simeoni viettää aikaansa kai jossain ”hourulassa” kunnan holhokkina. Missä on Jukolan tammi Tuomas?

Tekstistä on pääteltävissä, että muut veljet ovat todennäköisesti hyväksyneet yhteiskunnan normit.

Wallgren on luonut jäljelle jääville kolmelle varsinaiselle muskettisoturilleen Juko(la)n Seitsemän veljestä -esityksessä älykkäät raamit ja hengittävät habitukset. Keskiöön nousee, kuten pitääkin, vakopersetyylillä kiiltohousuissa riehuva, äkkipikainen Juhani.

Wallgren muokkaa Juhanista aidon työväenluokan punkkarijullin, jolle säännöt ja yhteiskunnan normit ovat merkityksettömiä opinkappaleita ja tehty rikottaviksi! Osa sopii kuin nyrkki silmään Vanhan Jukon luottonäyttelijälle Markus Karekallakselle. Hän räiskyy, raivoaa, rehvastelee ja elämöi kuin aito Viertolan härkä kiimassa. Hänessä on sitä aitoa alkuperäistä voimaa, jota joka Juhanilta juuri täytyykin vaatia.

Maria Nissi on erinomainen oikeudenmukaisena ja reiluna Aapona. Hän on tyynen älyn ääni ja sovittelevan yksilön perikuva muuten mutkattomassa menossa.

Ella Lahdenmäki Eerona on oivasti pikkupirullinen riiviö ja näykkijä, joka osaa kirmaista karkuun vikkelästi aina häntä ahdistelevaa Juhania.

Vanhan Jukon koko työryhmä on ottanut tilan haltuunsa ja luonut interiöörin, jossa veljekset saavat estottomasti temmeltää. Hanna Kaitila vastaa visualisoinnista, Antti Haiko valosuunnittelusta ja Janne Louhelainen äänisuunnittelusta.

Esitystä tukevat mainiot videot, joista vastaavat Antti Sepponen ja Janne Louhelainen. Kokonaisuudessaan esitys on taas upeaa ja viihdyttävää vaihtoehtoteatteria Lahesta!

Keskustelu