Ämpärillinen: Monipuolinen kokoelma puolueita CV:ssä - mitä jos loikkaus olisikin myös politiikassa hyve?

Jorma Ratia valittiin nykyiseen valtuustoon kokoomuslaisena, välillä hän ehti toimia yhden miehen ryhmänä ja nyt hän on perussuomalaisten riveissä. Katja Luoma

Lahtelaisen politiikan näyttämöltä kuului viime viikolla pieni kohahdus, kun perussuomalaiset tiedotti Jorma Ratian ja Hannu Kaasisen liittymisestä ryhmäänsä. Ratia lakkauttaa yhden miehen Lahti ensin -ryhmänsä ja eroaa kokoomuksen jäsenyydestä, Kaasinen loikkaa perussuomalaisiin ryhmään suoraan kokoomuksen ryhmästä. Molemmat ovat myös ilmoittaneet olevansa perussuomalaisten ehdokkaina tulevissa kunnallisvaaleissa.

Perinteisesti loikkareille ei ole käynyt politiikassa kovin hyvin. Useimmiten heidän äänipottinsa on tippunut huomattavasti seuraavissa vaaleissa, koska äänestäjillä ei ole ollut tapana vaihtaa puoluet­ta ehdokkaansa perässä.

Tippumista odotellessaan loikkari on saanut kuulla entisiltä puoluetovereiltaan kaikenlaista kettuilua enemmän tai vähemmän rakentavassa sävyssä.Tyypillinen vinoilun muoto on näppärästi moneen suuntaan tökkäisevä toteamus, jonka mukaan molempien ryhmien taso nousee loikkauk­sen myötä.

Automies Hannu Kaasinen kurvasi perussuomalaisten riveihin samanaikaisesti Jorma Ratian kanssa. Katja Luoma

Kaikki edellä kuvattu on aivan itsestään selvää peruskauraa kenelle tahansa politiikkaa edes pintapuolisesti seuranneelle. Viime viikon uutisten jälkimainingeissa jäin kuitenkin miettimään, voisiko asian nähdä toisinkin.

Turvaudutaan siis todellisen asiantuntijan näkemykseen. Tällä seudulla ylivoimaisesti vaikuttavin kokemus loikkauksista on Terho Anttolaisella, joka ehti viime vaalikaudella edustaa peräti neljää puoluetta ja vielä useampaa erinimistä ryhmä.

Perinteisesti loikkareille ei ole käynyt politiikassa kovin hyvin. Useimmiten heidän äänipottinsa on tippunut huomattavasti seuraavissa vaaleissa

Hän nousi Nastolan kunnanvaltuustoon perussuomalaisten riveistä vuonna 2012, vaihtoi kristillisten ryhmään syksyllä 2013 ja perusti itsenäisen valtuustoryhmän 2015. Kuntien yhdistymisen myötä syntyneessä Lahden suurvaltuustossa Anttolainen liittyi Ryhmä 2016:een, joka sittemmin yritti muuttaa nimeään Kokoomuslaisten kansalaisryhmäksi.

Anttolainen yritti myös päästä ehdokkaaksi kokoomuksen viralliselle listalle seuraaviin vaaleihin. Niinpä hän ehti vielä vaalikauden lopussa liittyä Itsenäisyyspuo­lueeseen.

Kukaan tuskin on tutkinut ­asiaa, mutta olen melko varma, että Anttolaisen yhden vaalikauden puoluekokoelma on laajuudessaan Suomen ennätys.

Terho Anttolaisella on poikkeuksellinen kokemus puolueiden vaihtamisesta. Vili Uuskallio

Tämän aavistuksen innoittamana innostuinkin aikanaan kysymään Anttolaisen kommenttia tuoreeltaan hänen ilmoitettuaan Itsenäisyyspuo­lueeseen liittymisestään.

Anttolainen näki puolueiden ja valtuustoryhmien vaihtamisen enemmän positiivisena kuin negatiivisena asiana: ”Pidän tätä koulutuksena. On erittäin valaisevaa nähdä, miten eri puolueet toimivat”, Anttolainen totesi.

Myönnän itsekin hymähdelleeni Anttosen suitsuttaessa loikkausten valaisevaa vaikutusta.

Mitäpä jos yrittäisi kuitenkin ajatella tuota Anttosen kommenttia ilman tavanomaisia loikkauksiin liittyviä ennakkokäsityksiä? Työelämän puolellahan tuollainen ajattelu on enemmän kuin normaalia. Eikä vain normaalia, vaan paikoin suorastaan naurettavan pakollista. Pätevinkin ihminen leimautuu helposti jämähtäjäksi, jos hänen ansioluettelossaan ei ole työpaikan vaihdoksia vähintään muutaman vuoden välein.

Miksipä siis joukkueen vaihtoa ei voisi nähdä myös politiikan puolella hyveenä? Itse kukin päättäjä voisi hyvällä omalla tunnolla pysähtyä miettimään samoja kysymyksiä, jotka pyörivät ihmisten mielissä normaaleja työpaikkoja vertailtaessa. Olenko tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen? Sopisivatko omat arvoni ja henkilökohtaiset ominaisuuteni sittenkin paremmin jonnekin muualle? Pystyykö joku muu tarjoamaan parempia etenemisen ja kehittymisen mahdollisuuksia?

Politiikassa pitkään mukana olleille ihmisille tuollainen ajattelu on sula mahdottomuus, koska heille puolueen jäsenyydessä on kysymys pikemminkin avioliitosta kuin työpaikasta. Myötä- ja vastamäessä osoitettavasta uskollisuudesta, joka ei murru päivänpoliittisten pikkupuhureiden vuoksi.

Suuri osa tavallisista äänestäjistä elää kuitenkin aivan toisenlaisessa todellisuudessa. Heille puolueen vaihto ei ole yhtään sen kummempi asia kuin kalsareiden tai autonrenkaiden vaihto. Riittävän pitkälle kulutettu asia on aika laittaa kierrätykseen ja siinä se.

Toteutuessaan tuo kuvio johtaisi terveeseen kilpailuun puolueiden välillä työelämän tavoin. Puolueet joutuisivat koko ajan todenteolla kilpailemaan parhaista tekijöistä huolehtimalla joukkojensa työhyvinvoinnista ja tarjoamalla ihmisille mahdollisuuksia toteuttaa parhaita vahvuuksiaan.

Siinä pelissä vanhanaikaisen käskyttävän johtamiskulttuurin edustajat ovat auttamatta heikoilla.

Äänestäjien oikeusturvaa ajatellen luontevin ajankohta poliittisten joukkueiden vaihdoille on vaalien yhteydessä. Jos poliittisesta työpaikkakierrosta tulee ajan myötä kaikin puolin normaalia ja hyväksyttyä toimintaa, mikään ei toki estä tekemästä entistä enemmän ketteriä vaihdoksia myös kesken pelikauden.

Hyvästä esimerkistä käy joukkueurheilu, jossa pelaajat vaihtavat välillä joukkuetta hämmentävänkin ketterästi. Onhan lahtelaisessa liigakiekkoilussakin nähty viime vuosina tilanne, jossa vastustajan puolella perjantaina pelannut pelaaja onkin jo lauantaina ollut Pelicansin paidassa samojen joukkueiden kohdatessa.

Useimmiten noita vaihtoja tehdään sillä ajatuksella, että se on kaikkien osapuolten etu. Siirtyvälle pelaajalle on ehkä paremmin tarjolla peliaikaa uudessa paikassa tai hän saattaa käydä vain muutaman pelin mittaisella lainapestillä hakemassa pelituntumaa loukkaantumisen jälkeen. Pohjois-Amerikan ammattilaiskiekkoilussa nuo ­kuviot tehdään useimmiten vaihtokauppoina: joku saa esimerkiksi tarvitsemansa puolustajan ja lähettää toiseen suuntaan laitahyökkääjän, joista omassa joukkueessa on ylitarjontaa.

Olisipa mielenkiintoista nähdä samantyyppisiä viritelmiä paikallispolitiikassa! Kokoomus lähettäisi Francis McCarronin laajentamaan näkökulmiaan demareihin, vasemmistoliitto vuokraisi Kalle Aaltosen hyökkäyksensä kärjeksi ja vihreät ostaisi demareiden Erkki Niemisen tuomaan kokemusta kevään ratkaisupeleihin.

No, ihan kaikki järjestelyt eivät välttämättä ole neuvoteltavissa. Katsotaan nyt ensin, miten käy joukkueen vaihdoksestaan ilmoittaneelle pakkiparille.

PS. Jutussa mainittu ennätysmies Terho Anttolainen ei lopulta päässyt Itsenäisyyspuoleenkaan ehdokkaaksi Facebook-kirjoittelunsa johdosta, joten lopulta hän pyrki vuoden 2017 vaaleissa valtuustoon yhdessä YouTube-kuuluisuus Pasi Viherahon kanssa Sitoutumaton Rehellinen Ryhmä -nimisellä listalla. Anttolaisen 80 äänen potti ei kuitenkaan riittänyt uusimaan valtuustopaikan uusimiseen.

Keskustelu