Kaupunginvaltuusto kokoontui viime viikolla seminaariinsa puimaan muun muassa ensi vuoden talousarviota. Tällä kertaa en poikkeuksellisesti itse päässyt paikalle väijymään tuoreimpia käänteitä, kun olin käskettynä toisenlaisiin askareisiin isänmaan asialle kertausharjoituksiin.
Toisen käden tietojen perusteella seminaarissa ei kuitenkaan ilmennyt mitään täysin uutta ja yllättävää. Päättäjät saivat eteensä karut luvut kuten ennakoimme jo pari viikkoa sitten julkaistussa jutussamme. Viimeisimpien tietojen perusteella Lahden taloudessa oleva aukko näyttää nyt olevan jonkin verran ennakoitua suurempi, noin 59 miljoonaa euroa.
Kyseessä alkaa olla jo valitettavan tuttu ilmiö, joka on saanut alkunsa jo kauan ennen korona-aikaa. Poikkeusajan myötä ongelma on vain kärjistynyt entisestään.
Päättäjät ovatkin nyt samantapaisen tilanteen edessä kuin niin monta kertaa aiemmin. Tilanteen vakavuutta korostavissa puheissa muistutetaan jälleen kerran, että nyt pitää pystyä ajattelemaan asioita täysin uudella tavalla.
Kunnallisessa päätöksenteossa tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Yksi olennainen ongelma liittyy itse talousarvion laadintamenettelyyn, joka on omiaan kaventamaan ajattelua.
Perinteisestihän budjetin laadinnan lähtökohtana on edellisen vuoden tulot ja menot, joihin suunnitellaan sitten muutoksia tarpeen mukaan. Seurauksena on perinteinen juustohöylämenettely, jonka myötä rahaa silpaistaan pois sieltä sun täältä, minkä jälkeen suunnilleen kaikkea toimintaa jatketaan entistä tiukemmin kituuttaen.
Lahden kokoisissa kaupungeissa budjettikirjasta löytyy edelleen valtavasti kaikenlaista, jolle ei ole pakottavaa perustetta lakikirjassa.
Tästä nähtiin jälleen yksi konkreettinen esimerkki sivistystoimialan ensi vuoden talousarvioesityksessä, johon sivistyslautakunnan oli määrä ottaa kantaa tiistaina tämän lehden mentyä painoon tiistai-iltana.
Päättäjille annetun pohjaesityksen mukaan 12,9 miljoonan euron säästöjä oli ripoteltu pitkin toimialaa, ja päättäjien tehtäväksi jäi tehdä lähinnä valintoja huonojen vaihtoehtojen välillä: kasvatetaanko ryhmäkokoja vai vähennetäänkö opetustunteja lakisääteiseen minimiin. Asetelmasta tulee mieleen klassinen nakkikioskijonon kysymys: haluatko turpiin nyt vai heti.
Tilanne voisi olla toisin, jos kaupungin toiminnassakin pystyttäisiin oikeasti ajattelemaan perinteisen boksin ulkopuolelta. Toimittaisiin kuten yritysmaailmassa, jossa on totuttu luopumaan ylimääräisistä rönsyistä ja keskittymään omaan ydinliiketoimintaan.
Mitä jos tehtäisiinkin rohkeita valintoja ja luovuttaisiin jostakin kokonaan, jotta kurjuutta ei tarvitse jakaa kaikkialle? Eikä piilouduta nyt helpon tekosyyn taakse vetoamalla siihen, että kunnilla on valtava määrä kaikenlaisia lakisääteisiä velvoitteita toisin kuin yrityksillä.
Lahden kokoisissa kaupungeissa budjettikirjasta löytyy edelleen valtavasti kaikenlaista, jolle ei ole pakottavaa perustetta lakikirjassa.
Temppu olisikin yksinkertainen, jos jokin noista vapaaehtoisista menoeristä olisi täysin yksiselitteisesti turha ja tarpeeton. Näinhän se ei useimmiten ole.
Viime viikon seminaarista tehtyjen uutisten perusteella jotain tämänsuuntaista keskustelua oli käyty ainakin ohimennen, kun Sari Niinistö (kok.) oli kysäissyt, tarvitsemmeko kaupunginteatteria. Kysymys, jota on ollut ainakin tähän asti vaikea esittää leimautumatta kulttuurivihamieliseksi tai vähintäänkin kulttuuria ymmärtämättömäksi moukaksi.
Perinteisen kaavan mukaanhan perussuomalaiset ovat yleensä esittäneet kulttuurimäärärahojen leikkauksia syksyn talousarviokokouksissa, mutta esitykset on tyrmätty muiden puolueiden paheksuvien populismisyytösten säestyksellä.
Nykyisessä tilanteessa kaikenlaisista keskustelua rajoittavista ennakkokäsityksistä on pakko päästä eroon. Rahakirstun pohjan pilkottaessa on pakko ottaa kriittiseen tarkasteluun kaikki sellainen kaupungin toiminta, joka ei ole pakollista. Oli kyse sitten kulttuurista, urheilusta, elinkeinoelämän edistämisestä tai ihan mistä tahansa tähän asti pyhän lehmän asemassa olleesta menoerästä.
Temppu olisikin yksinkertainen, jos jokin noista vapaaehtoisista menoeristä olisi täysin yksiselitteisesti turha ja tarpeeton. Näinhän se ei useimmiten ole.
Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää kulttuurin tai urheilun huomattavan isot myönteiset heijastusvaikutukset. Eikä siinäkään pitäisi olla hirveästi epäselvää, että kaupungin tulopohjaa olisi syytä vahvistaa kehittämällä paikallisen elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä.
Toisessa vaakakupissa ovat kuitenkin kaupungin perustoimintoihin vuosi vuodelta höylättävät säästöt, joiden myötä koulut ja päiväkodit alkavat olla vereslihalla.
Siksi tarvitaankin laaja-alaista ajattelua yli perinteisten kaupunkiorganisaation siilorajojen.
Missä veroeuro on kaikkein tarkoituksenmukaisimmassa käytössä? Mitkä ovat kunkin säästöpäätöksen merkittävimmät riskit lähitulevaisuudessa ja pidemmällä tähtäimellä? Miten ne vaikuttavat kaupungin vetovoimaan? Miten nyt säästetty euro mahdollisesti lisää menoja myöhemmin?
Viime kädessä kyse on arvovalinnoista, mikä on ennen kaikkea kaupunkilaisten valitsemien päättäjien tehtävä, ei virkamiesten.
Siksi onkin syytä vaatia, että paikalliset puolueet ja niiden ehdokkaat kertovat tulevan vaalikamppailun yhteydessä mahdollisimman konkreettisesti, millainen on heidän mielestään 2020-luvun Lahti. Mitä se tekee ja mitä se ei tee?