Ämpärillinen: Mitä muistamme lopulta tästä ajasta?

Tässä on nykyinen konttorini. .

Meillä kaikilla on juuri nyt paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Iskeekö kavala tauti lopulta myös omaan lähipiiriin? Kuinka vakavin seurauksin? Tuleeko tästä kaikesta lopulta sotavuosiin rinnastuva kansallinen tragedia? Vai tulevatko järeimmät vaikutukset sittenkin talouden kautta? Puhutaanko näiden aikojen karuista seurauksista vielä 30 vuoden kuluttua samaan sävyyn kuin vielä äskettäin oli tapana puhua 1990-luvun lamasta? Vai pitäisikö uskoa niitä optimisteja, joiden mukaan käänne parempaan tapahtuu viimeistään syksyllä?

Saatatte pitää minua seuraavan kommentin takia varsinaisena neropattina, mutta silti se on sanottava ääneen: nyt sitä vasta ymmärtää edes osittain, millaisessa epävarmuuden mielenmaisemassa esimerkiksi sotavuosina on eletty. Heillä ei tosiaan oikeasti ollut tiedossa sodan päättymispäivää ja lopputulosta, päinvastoin kuin meillä, jotka olemme jälkikäteen katselleet sotaleffoja olohuoneissamme ja leffateattereissa. Aiemmin tuon on toki pystynyt ymmärtämään järjellä, mutta nyt myös tunteella.

Epävarmuuden tunteen lisäksi tästä erikoisesta ajasta jää monenlaisia muitakin muistikuvia. Monet niistä liittyvät arjen pieniin ja näennäisen mitäänsanomattomiin hetkiin.

Oman työni vuosittaisiin rutiineihin on kuulunut aina näin alkuvuodesta kaupungin tilinpäätöstä koskevassa tiedotustilaisuudessa käynti. Kaupunginjohtaja on perinteisesti esitellyt siellä tuoreimmat luvut. Vuosikate sitä, investoinnit tota, velkaantuminen tätä. Strategia, ”kehittyvä ympäristökaupunki”, valtionosuuksien muutos.

En nyt halua kuulostaa kyyniseltä, mutta kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Luvut vain vaihtuvat, ja useimmiten hieman huonompaan suuntaan. Noissa tilaisuuksissa harvemmin tulee vastaan mitään sellaista päräyttävää, mitä ei olisi uutisoitu jo menneen vuoden aikana.

Ihan siinä ruudulla näkyvän Paasikiven muotokuvan vieressä oli pyykkitelineelläni kuivuva villasukka.

Tällä kertaa tuossakin tilaisuudessa oli omanlaistansa maustetta nykyisen poikkeustilanteen johdosta. Tiedotustilaisuus järjestettiin etäyhteyden turvin. Paikallisen median edustajat päivystivät kotikonttoreillaan ja kaupunkijohtaja vetäisi kalvosettinsä kaupungintalon kokoushuoneesta normaaliin tyyliin ykköset päällä, taustallaan arvokkaan näköinen Juho Kusti Paasikiven muotokuva.

En tiedä, miten kollegat hoitivat oman osuutensa, mutta itse olin tuonkin tilaisuuden aikana vielä osittain yöasussa, monen päivän parta ajamatta ja läppäri työpöydäksi muutetun silityslaudan päällä. Ihan siinä ruudulla näkyvän Paasikiven muotokuvan vieressä oli pyykkitelineelläni kuivuva villasukka. Jossakin vaiheessa ruudulla vilahti kaupungin viestintäjohtajan selkää, kun hän otti kollegan pyynnöstä kuvaa tilinpäätöstä julkistavasta kaupunginjohtajasta median käytettäväksi.

Tuon tapahtumaketjun aikoihin muistan ajatelleeni, että tätäkin hetkeä saatan muistella joskus vuosien päästä.

Tämän ajan muistikuvat tulevat vaihtelemaan hyvin paljon siitä riippuen, millaisessa elämäntilanteessa ja tehtävässä itse kukin sattuu olemaan. Tuo kuvailemani tiedotustilaisuus saattoi ehkä olla minulle uusi kokemus, mutta sittenkin kovin mitätöntä ja pientä siihen verrattuna, mitä jossain muualla nyt tapahtuu. Esimerkiksi teho-osastojen ammattilaisten tai ravintolayrittäjien muistijäljet ovat todennäköisesti täysin toisenlaisia.

Meillä kotikonttoreilta käsin työskentelevillä lehdentekijöillä ei ole mietittävänä ihan konkreettisesti elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta sitäkin enemmän kaikenlaisia pienempiä asioita.

Normaalit jutunaiheet ovat menneet osittain täysin uusiksi, kun kaupungissa ei ole tavanomaista tapahtumatarjontaa. Tämän tajuaa kaikkein konkreettisimmin, kun vilkuilee viikoittaisen suunnittelumme apuvälineenä olevaa idealistaa, jonne olemme merkanneet hyvissä ajoin muistiin kaikenlaisia tulevia tapahtumia mahdollista jutuntekoa varten.

Listalta onkin vielä putkahtanut vastaan kaikenlaisia keikkoja, konsertteja ja muita vastaavia tapahtumia, jotka piti alunperin järjestää näihin aikoihin. Nyt nuo merkinnät tuntuvat kuin jonkinlaisilta terveisiltä toisesta todellisuudesta.

Vaikka moni asia on mennyt uusiksi, aivan kaikesta ei ole luovuttu. Tässäkin lehdessä käytiin viime viikon lehteä valmisteltaessa ohi menevä periaatteellinen keskustelu siitä, mitä pitäisi tehdä tänä vuonna perinteiselle aprillijutulle. Moni lehtihän päätti olla nyt julkaisematta tuota juttua, kun ajat ovat niin vakavat ja oikealle tiedolle on huutava tarve.

Meidän johtopäätöksemme oli päinvastainen. Ei ole mitään syytä alleviivata ja korostaa tilanteen synkkyyttä lopettamalla kaikki harmittomat perinteet. Liiallinen ryppyotsaisuus ei ole koskaan kuulunut tämän lehden linjaan eikä kuulu nytkään. Sen verran kuitenkin käytimme harkintaa, että aprillijutussa ei ole tarvetta viitata sanallakaan koronaan. Sitä sanaa käyttämällä kun on nyt tapana oikeassa elämässä perustella asioita, jotka eivät muutama viikko sitten olisi menneet edes aprillipilasta.

Elämä on kuitenkin kaikesta huolimatta edelleen paljon muutakin kuin koronaa. Niinpä viime viikon lehteäkin lukiessa jokainen sai ihan itse jälleen päättää, kuinka onnistuneena tai epäonnistuneena piti aprillijuttuamme, mikäli sattui sen bongaamaan.

Keskustelu