Hienon lajin pimeällä puolella

Suomi on muodostelmaluistelussa maailman huipulla, mutta viime aikoina laji on ollut otsikoissa muista syistä johtuen. Timo Pasanen

Tommi Berg

Helsinkiläisen muodostelmaluistelujoukkueen valmennuksen ympärillä viime viikkoina vellonut kohu on väistämättä vienyt ajatukseni kauas vuosien taakse.

Epämiellyttäviin muistikuviin, joiden johdosta viime aikojen kohu ei valitettavasti tullut täysin puun takaa. Tapahtumiin, joista ei aikanaan oli tullut mieleen kirjoittaa edes puolella sanalla julkisesti, koska asia oli aivan liian omakohtainen.

Nyt tilanne on toinen, koska aikaa on kulunut riittävästi aikaa ja oma lehmä ei ole enää millään tavoin ojassa. Viime aikojen yleisen valmennuseettisen keskustelun rohkaisemana ja kannustamana koen kuitenkin velvollisuudekseni iskeä lusikkani soppaan minäkin.

Joskuskauan sitten perheessäni oli nuori muodostelmaluistelun harrastaja. Jossakin vaiheessa harjoituksista alkoi kantautua tietoja, joiden perusteella katsoimme parhaaksi kysyä valmentajalta perusteluita hänen toimintatavoilleen.

Harjoituksissa saattoi esimerkiksi olla käytössä armeijasta tuttu ”yksi mokaa, kaikkia rangaistaan” -tyyppinen menettely. Sen johdosta kaikki joukkueen jäsenet saattoivat punnertaa jäällä paljain käsin, kun yksi joukkueen jäsen oli myöhästynyt harjoituksista. Se oli valmentajan keino saada 2.–3.-luokkalaisista lapsista koostunut ryhmä ymmärtämään yhteisten sääntöjen merkitys ja jonkinlaiseksi ryhmähengen nostatukseksikin tuo kaiketi oli tarkoitettu.

Pari vuotta vanhemmista lapsista koostuvien lasten kanssa sama valmentaja oli käskenyt jäävuoroa edeltävien oheisharjoitusten jälkeen luistelijat kaukaloon hyvin kireällä aikataululla. Ennen tätä käskyä valmentajat olivat käyneet sekoittamassa joukkueen luistinparit keskenään ja sitoneet ne lisäksi nauhoilla kiinni toisiinsa. Se oli käsittääkseni ”hauska kepponen” ja toisaalta keino muistuttaa pukukopin siistinä pitämisestä.

Monen lapsen osalta lopputuloksena oli kuulemani mukaan lähinnä huomattava paniikin ja ahdistuksen tunne.

Varsin pian tuli selväksi, että valmentaja ei nähnyt omissa menetelmissään mitään kyseenalaistettavaa ja hän halusi ehdottomasti tehdä asiat omalla tavallaan.

En osannut olla silloin enkä edelleenkään ole, tästä kaikesta vihainen nuorehkolle valmentajalle. Taannoisten keskusteluiden yhteydessä kävi täysin yksiselitteisesti ilmi, että hän vain siirsi eteenpäin sitä valmennuskulttuuria, josta itse oli aikanaan päässyt nauttimaan oman luistelu-uransa aikana.

Sen sijaan aikuisten toiminta jaksaa hämmästyttää edelleen.

Tiedustelimme joukkueen ja seuran johtavilta taustahenkilöiltä, onko tämäntyyppinen toiminta seuran arvojen mukaista. Esitetyille huolille ei oikein tuntunut löytyvän vastakaikua, puhumattakaan siitä, että valmentaja saisi minkäänlaista ohjeistusta miettiä toimintatapojaan.

Huomattavasti olennaisempaa tuntui olevan, että valmennuksella on työrauha. Taustalla painoi selvästi huoli siitä, että suuttuessaan valmentaja saattaisi ottaa hatkat kesken kauden, minkä jälkeen joukkue olisi pulassa.

Tilanne tuntui vielä siinä vaiheessa vaikealta ymmärtää ja hyväksyä, joten pari ylimääräistä kiveä piti vielä kääntää. Yhteydenotto Taitoluisteluliittoon poiki lähinnä sympatiaa, mutta ei mitään konkreettista.

Varmemmaksi vakuudeksi jostakin tuli kaivettua argumenttien tueksi esiin sellainenkin tieto, että armeijakin oli jo tuohon aikaan ajat sitten luopunut ”yksi mokaa kaikkia rangaistaan” -tyyppisistä joukkorangaistuksista simputuksena. Ei mitään vaikutusta mihinkään.

Joukkueen muiden vanhempien keskuudessa aiheen käsittely herätti ristiriitaisia reaktioita. Joku lastensuojeluasioiden kanssa työkseen tekemisissä oleva oli kovastikin samoilla linjoilla ja näki tilanteessa aihetta lastensuojeluilmoitukseen, jota ei kuitenkaan lopulta koskaan tehty.

Toisaalta jotkut olivat täysin närkästyneitä koko asian esille nostamisesta. Mutkan kautta tuli törmättyä muun muassa syytöksiin ”omiin muroihin kusemisesta”. Olisi myös kuulemma pitänyt ymmärtää, mihin on ryhtynyt, kun tulee mukaan tavoitteelliseen kilpaurheiluun.

Joku entinen luistelija piti täysin ennenkuulumattomana tuollaista valmentajan kyseenalaistamista. Puhe oli nyt siis keskusteluista, joissa ei ollut puolella sanallakaan puututtu itse luisteluvalmennuksen sisältöön. Kyse oli kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, miten lapsia voi kohdella.

Viimeistään tässä vaiheessa tyhmemmänkin luupään piti osata tehdä johtopäätös: sopeutua tilanteeseen tai lähteä eri suuntaan. Jälkimmäinen vaihtoehto oli käytännössä ainoa mahdollinen, saman tien. Tuttavapiirissä vastaaviin ratkaisuihin päädyttiin kauden jälkeen.

Kertomani tapahtumat olivat sittenkin suhteellisen harmitonta puuhastelua verrattuna helsinkiläisjoukkueen kohutapaukseen, jonka yhteydessä on puhuttu itsemurhakehotuksesta ja epäonnistuneen luistelijan ympärille kasatusta huutoringistä. Taitoluisteluliiton toiminnanjohtajakin jo myöntänyt Helsingin Sanomille liiton tekemien selvitysten pohjalta, että kyseiset tiedot ovat totta ( HS 23.1.).

Vaikka kyse on täysin eri luokan tapauksista, joista ei voi mitenkään rinnastaan toisiinsa, en voi olla näkemättä taustalla samantyyppisiä psykologisia mekanismeja.

Huomattava osa vanhemmista tuudittautuu tilanteeseen ja katselee epäkohtia korkeintaan sivusta, jos edes huomaa niitä ollenkaan. Niin kauan kuin oma lapsi ei tuo tyytymättömyyttään esiin, ei ole erityistä syytä reagoida mihinkään. Kun lajiin on panostettu huomattavat määrät koko perheen aikaa, energiaa ja rahaa, haluaa koko touhussa nähdä mieluiten vain pelkkää hyvää, jotta omat valinnat tuntuisivat perustelluilta.

Itsesensuurikin saattaa iskeä päälle, jos takaraivossa sattuu yhtään kolkuttamaan huoli siitä, mahtuuko oma lapsi kisajoukkueeseen. Surullista, mutta inhimillistä, vaikka kukaan ei tätä ääneen myönnäkään.

Vanhoihin asioihin liittyvän kertomukseni perusteella ei kuitenkaan pidä tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä koko lajiin ja tämän päivän tilanteeseen. Vaikka en ole mitenkään asiaa aktiivisesti seurannut, olen kautta rantain kuullut, että asiat ovat tuon jälkeen menneet huomattavasti parempaan suuntaan kyseisessä seurassa.

Mainitsemani valmentaja sai lähteä pian muualle ja hänen tilalleen tuli toisia henkilöitä. Eräänkin kuulemani kommentin mukaan olisi pitänyt ryhtyä tarvittaviin toimiin jo aiemmin.

Lyhyenkin tuttavuuden perusteella kunnioitukseni muodostelmaluistelua kohtaan nousi entisestään. Laji vaatii jo pienestä pitäen hyvin määrätietoista harjoittelua ja sitoutumista. Luistelijat ovat todella kovan luokan huippu-urheilijoita.

Kaiken kohun keskellä onkin myös hyvä muistaa, että moni nuori nainen on epäilemättä tullut lajiputken läpi traumatisoitumatta ja hyviä eväitä elämäänsä saaneena.

Parhaimmillaan laji on epäilemättä nuorille aivan loistava harrastus, josta saa poikkeuksellisen hyvät liikunnalliset taidot, esiintymiskokemusta, elinikäisiä ystäviä ja arvokasta oppia ryhmässä toimimisesta. Vain muutamia hyviä asioita mainitakseni.

Juuri siksi sitä toivoisikin, että tuorein kohu auttaa muodostelmaluistelua toden teolla puhdistautumaan epäterveimmistä piirteistään. Hienon lajin ei kannata antaa mennä pilalle yksittäisten mätien omenoiden johdosta.

Ehkä aika alkaa olla vihdoin kypsä siihen, että 2020-luvulla edes kilpaurheilussa tarkoitus ei voi aina pyhittää keinoja. Lajissa kuin lajissa todellinen muutos lähtee vanhemmista, jotka ovat aina kaikenlaisen toiminnan mahdollistajia.

Keskustelu

Etusivulla nyt

Näytä lisää