Lahtelaisilla päättäjillä on lähivuosina edessään hankala yhtälö. Kaupungin talous on entistäkin tiukemmalla, kun sote-uudistuksen myötä kaupungilta poistuu enemmän tuloja kuin menoja. Kaupungintaloussuunnitelmaan on kirjattu vuosille 2023–2025 yhteensä yli 120 miljoonaa euron edestä alijäämää.
Eikä tässä vielä kaikki, viimeisimpien tietojen mukaan kaupunki voi pahimmillaan joutua maksamaan jälkikäteen huomattavia summia hyvinvointialueen palkkojen yhdistämiseen liittyviä kustannuksia (s. 2).
Samanaikaisesti kaupungilla on vielä käynnissä paljon investointeja, joten velkaantuminen kiihtyy. Esimerkiksi tämän vuoden noin 65 miljoonan euron nettoinvestoinneista arviolta yli puolet joudutaan hoitamaan lainarahalla.
Siinä muutamia karuja faktoja, joiden sisäistämisen jälkeen on vaikea haaveilla kaupungin rahoilla toteutettavista isoista hankkeista. Kuten uudesta, kymmeniä miljoonia maksavasta monitoimiareenasta, joka korvaisi käyttöikänsä päähän tulevan Isku Areenan.
Yhtälö vaikuttaa kerrassaan mahdottomalta, vaikka kuinka yrittäisi ajatella uuttaa areenaa vähintään 50 vuoden investointina, joka vauhdittaa koko alueen elinvoimaa urheilun ja tapahtuma-toiminnan keskuksena. Eikä mielikuvitus riitä oikein siihenkään, että jostakin keksittäisiin areenan ympärille niin nerokas yksityisen rahan bisneskuvio, etteikö kaupungin rahaa tarvittaisi joka tapauksessa paljon.
Käykö areenankin kanssa siis lopulta niin, että paljon puhetta mutta ei tekoja?
Vai löytyisikö mahdottomalta tuntuvaa yhtälöön sittenkin ratkaisu? Rahapulaa potevilla Lahden politiikoilla on perinteisesti ollut takataskussaan yksi jokerikortti, jonka käyttöä on tähän asti vältetty: Lahti Energian myynti.
Tässä vaiheessa moni vetäisee todennäköisesti kahvit väärään kurkkuun. Ihanko tosissaan nyt väläytän energiayhtiön tapaisen perusinfrastruktuurin myyntiä, jotta saadaan rahaa sirkushuveja tarjoavan areenan rakentamista varten?
Ei se niin tietenkään menisi. Energiayhtiötä ei missään tapauksessa pidä mennä myymään yhden areenahaaveen vuoksi. Sen sijaan asian voi nähdä niin, että areena olisi yksi osa eräänlaista kaupungin elinvoima- ja tulevaisuuspakettia, jota olisi mahdollista toteuttaa energiayhtiöstä vapautuvilla pääomilla.
Myyntirahojen turvin olisi mahdollista seilata kunnialla läpi sote-uudistuksen jälkeisten vuosien pahimman usvan ja rakentaa siinä samalla tulevan kasvun pohjia. Tekemistä riittää ihan kirjaimellisestikin uusien yritystonttien rakentamisesta alkaen.
Ajatus Lahti Energian myynnistä on kaikkea muuta kuin uusi ja omaperäinen. Se on pompsahtanut pinnalle säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta perinteisesti se on kuollut hyvin nopeasti.
Tämä on ollut hyvin ymmärrettävää. Pelkkä ajatuskin yhtiön myynnistä on tuntunut housuun pissaamiselta pakkasella. Lämmittää hetken, mutta kohta on kylmä. Ei ole tarvinnut olla kovin suuri talousnero ymmärtääkseen, että kerran myydystä yhtiöstä ei enää saada osinkovirtoja eikä sen hinnoitteluun päästä vaikuttamaan.
Maailma ja energia-ala ovat kuitenkin muuttuneet sen verran paljon, että Lahti Energian tulevaisuutta koskeva keskustelukaan ei ole ihan entisellään.
Takavuosilta tuttu tasaisen hulppea osinkovirta Lahti Energiasta kaupungin kassaan on juuri nyt vain kaunis muisto muun muassa yhtiön suuren velkataakan vuoksi. Tälle vuodelle yhtiölle on budjetoitu vain miljoonan euron osinko, mikä on käytännössä yhtä tyhjän kanssa suhteutettuna siihen pääomaan, joka yhtiöön on sitoutunut. Kaupunginjohtaja Pekka Timonenkin kuvaili osinkotasoa ” aivan sietämättömäksi” julkistaessaan viime syksynä kaupungin kuluvan vuoden talousarviota.
Sähkön myyntinsä yhtiö on siirtänyt useiden muiden energiayhtiöiden tavoin yhteisyritys Oomiin, joten se ei pääse suoraan omilla päätöksillään vaikuttamaan lahtelaisasiakkailleen tärkeään sähkön hintaan. Tämä tuli hyvin ilmi viimeistään talven energiakriisin aikana, kun muualla Suomessa paikallinen energiayhtiö saattoi suosia oman alueensa asiakkaita, mutta täällä sellaisesta oli oikeastaan turha edes avata keskustelua.
Ympäristö- ja imagosyilläkään yhtiön omistusta ei voi enää entiseen tapaan perustella. Lahti Energia on jo tehnyt isot voimalainvestoinnit, joiden avulla Lahti on voinut profiloitua ja hehkuttaa edelläkävijyyttään ja vuonna 2025 näillä näkymin toteutuvaa hiilineutraaliuttaan. Vihreässä siirtymässä ei tapahdu enää pakitusta taaksepäin, vaikka voimaloiden omistaja vaihtuisi.
Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta mahdolliseen myyntipäätökseen liittyisi tietenkin paljon kysymysmerkkejä. Vaikka sähkön hinta ei ole ollut enää omissa käsissä, kaukolämmön hintaan on pystytty vaikuttamaan lahtelaisten omilla päätöksillä.
Toisaalta lämpöbisneksenkin tulevaisuuteen liittyy epävarmuutta, kun esimerkiksi maalämmön tapaiset hajautetut lämmöntuotantoratkaisut yleistyvät ja vähentävät siten tarvetta voimalassa tuotetun kaukolämmön käyttöön.
Mahdollista Lahti Energiankin myyntiä perusteltaisiin todennäköisesti pääoman vapauttamisella tehokkaampaan käyttöön.
Sellaisesta tulisi väistämättä mieleen suomalaisen energia-alan surullisenkuuluisa tapaus: Fortumin sähköverkkojen myynti Carunalle. Näin jälkikäteen on ollut helppo sanoa, että luonnollisen monopolin myynti oli silkkaa idiotismia silloiselta hallitukselta.
Lahti Energian myynti kannattaisikin toteuttaa niin, että myytävänä olisi vain energian tuotanto ja paikallisten jakeluverkkojen omistus jäisi edelleen kaupungille.
En edes yritä arvailla, kuinka paljon kyseisten toimintojen myynnistä olisi mahdollista saada rahaa nykyisessä markkinatilanteessa. Sen arviointi vaatisi perusteellista analyysia alan asiantuntijoilta. Vasta sen jälkeen on mahdollista sanoa edes karkea arvio siitä, olisiko myynti hyvältä vai huonolta kuulostava idea.
Suuntaa-antavaa käsitystä myyntihinnan suuruusluokista saa vuosien saatossa nähtyjen ostotarjousten perusteella. Kuten oheisesta kuvasta näkyy, vuonna 2008 Vattenfall tarjosi Lahti Energiasta 300 miljoonaa euroa. Muutamaa vuotta aiemmin saksalainen E.ON oli tehnyt 440 miljoonan euron tarjouksen, kuten paperiin tehdyistä reunamerkinnöistäkin ilmenee. Ne ovat syntyneet Lahti Energian puheenjohtajana tuolloin toimineen Matti Katajan kynästä.
Teoriassa yhtälö on yksinkertainen: jos myynnistä saatavilla rahoilla saadaan enemmän tuottoa kuin yhtiöstä tulisi tulevaisuudessa osinkoa, myynti on järkiratkaisu.
Harmi vain, että lopputulosta ei voi tietää etukäteen päätöstä tehdessä. Täysin riskitöntä vaihtoehtoa ei ole olemassakaan. Omistamiseenkin liittyy omat epävarmuutensa, kuten viime aikoina on hyvin nähty.
Juuri siksi aiheesta on hyvä käydä välillä mahdollisimman analyyttistä ja monipuolista keskustelua, uhkien ja mahdollisuuksien puntarointia.
Kaikki edellä kirjoitettu on puhtaasti allekirjoittaneen yksityisajattelua, mutta olosuhteet huomioiden en yllättyisi, jos keskustelu aiheesta vilkastuisi lähivuosina myös niissä pöydissä, joissa asioista oikeasti päätetään.