Viime viikolla yritin tällä palstalla perustella, miksi eduskuntavaaliehdokkaat ansaitsevat mielestäni paljon enemmän arvostusta kuin pilkkaa ja ivaa.
Tästä huolimatta joudun nyt toteamaan, että sopivan ehdokkaan löytäminen tuntuu näissä vaaleissa mahdottoman vaikealta tehtävältä.
Ei, kaikki Hämeen vaalipiirin 144 ehdokasta eivät mielestäni ole läpeensä kelvottomia ja epäpäteviä. Ei sinne päinkään.
Sen sijaan jokaisen puolueen vaaliohjelmassa tai puolueen ehdokkaiden tavassa puhua on jotain, joka tökkii.
Jotkut ovat yksisilmäisesti sitä mieltä, että vastuullinen päätöksenteko on yhtä kuin mahdollisimman suuret leikkaukset julkisiin menoihin. Kaikki on yksinkertaista matematiikkaa: mitä enemmän säästömiljardeja, sitä uskottavampi vaihtoehto.
Leikkauskiiman vaihtoehtona tuntuu olevan hillitön velkaralli, jonka taustalla on arkijärjelle vierasta, uudenlaista taloustieteellistä teoriaa. Valtion velkaantumista ei nähdä juuri minkäänlaisena peikkona ja tulevan talouskasvun uskotaan hoitavan alijäämäongelmat, kunhan vain tehdään kasvua ja ihmisten hyvinvointia tukevia investointeja – unohtamatta terveystarkastuksia.
Kumpikaan vaihtoehto ei sellaisenaan kuulosta hyvältä. Pikaisesti tehdyt leikkaukset aiheuttavat helposti tulevaisuudessa paljon enemmän menoja kuin niillä saatiin säästöjä. Toisaalta huoleton suhtautuminen velkaantumiseen tarkoittaa väistämättä sitä, että korkomenot karkaavat käsistä. Lainanhoitokuluihin menee aivan liikkaa sellaista rahaa, jota tarvittaisiin kipeästi jossain muualla.
Myös arvokysymyksiin liittyvät ehdokkaiden näkemykset ja puolueiden kannanotot arvokysymyksistä jaksavat hämmentää. Osa ehdokkaista käyttää esimerkiksi valtavasti energiaa väitelläkseen siitä, kuinka monta sukupuolta on olemassa. Siten on helppo tuoda esille omaa konservatiivista tai liberaalia maailmankatsomusta.
Aihe on kuohuttava molempien keskusteluun osallistuvien leirien näkökulmasta, mutta ihan rehellisesti sanottuna se on tällaiselle tavan tallaajalle lopulta harvinaisen yhdentekevä. Ei juuri minkäänlaista kosketuspintaa omaa arkeen, joten ei myöskään vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen suuntaan tai toiseen.
Toinen esimerkki kansaa kahtiajakavasta teemasta on maahanmuutto. Osa ehdokkaista hokee sitä kaikissa mahdollisissa asiayhteyksissä. Ei sellaista yhteiskunnallista ongelmaa, etteikö se olisi muualta tulleiden syytä.
Toisessa ääripäässä ovat he, jotka haluavat viedä pohjaa nykyiseltä turvapaikkajärjestelmältä helpottamalla laittomasti maassa oleskelevien ihmisten tänne jäämistä.
Jossakin näiden puheenvuorojen välimaastossa kuuluu heikkoa piipitystä järkevästä ja harkitusta työperäisen maahanmuuton lisäämisestä, mutta tällainen kiihkoton pohdiskelu hautautuu helposti kaiken maahanmuuttopoliittisen metelin alle.
Vähemmästäkin tuli varmaankin selväksi, että pidän kovin äärimmäisiä näkemyksiä merkkinä älyllisestä laiskuudesta. Halpana puheena, jonka tarkoituksena on lähinnä kosiskella samanmielisiä oman kuplan ihmisiä tarjoamalla yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin.
Tuollaiselle tuntemukselle on selityksensä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikoneessa oli mahdollista nähdä, miten omat vastaukset sijoittuvat arvoja kuvaavalle nelikentälle, jonka toisena akselina on oikeisto–vasemmisto ja toisena konservatiivit– liberaalit. Yllätys, yllätys, olin melkein niin lähellä nelikentän keskipistettä kuin olla ja voi.
Ehkä ihan aavistuksen oikealla ja konservatiivien puoliskolla, mutta ero akseleiden leikkauspisteeseen oli tuskin havaittava.
Tämä tiedoksi kaikille, jotka ovat vuosien saatossa pitäneet minua näiden kirjoitusteni takia milloin oikeistolaisena, milloin vasemmistolaisena, milloin rasistina ja milloin suvakkina.
Keskipisteeseen sijoittuminen on uskoakseni seurausta ainakin kahdesta asiasta. Mitä enemmän ikää ja elämänkokemusta on tullut, sitä vähemmän sitä huomaa ajattelevansa asioista mustavalkoisesti. On vaikea nähdä ehdottomia totuuksia, mutta sitäkin enemmän harmaan sävyjä.
Vastaava vaikutus on myös sillä, että on tullut tehtyä jo jonkin aikaa näitä toimittajan hommia työkseen. Olennainen osa ammattia on puolueettomuus ja pyrkimys mahdollisimman hyvään objektiivisuuteen. Täydellisesti siinä ei tietenkään voi onnistua koskaan.
Puolueettomuus ei tietenkään tarkoita sitä, että nielisi kaikkien puolueiden vaalipuheet sellaisenaan. Päinvastoin, mitä enemmän päätöksentekoon perehtyy, sitä mahdottomampaa on innostua yksinkertaistetusta, iskulausemaisesta poliittisesta puheesta, joka ei tarkemmin ajateltuna tarkoita yhtään mitään.
Olenkin vuosien saatossa äänestänyt useampaa puoluetta ja monestikin vaihtanut puoluetta vaalikaudesta toiseen. Epävirallisissa keskusteluissa kollegoiden kanssa olen ymmärtänyt, että tällainen ei ole ihan tavatonta politiikasta työkseen kirjoittavien keskuudessa.
Tiedän, että tuollainen puolueesta toiseen seilaaminen on mahdoton ajatus ymmärrettäväksi sellaisille poliittisille aktiiveille, joille uskollisuus omaa puoluetta ja aatetta kohtaan on oleellinen osa identiteettiä.
Yritänkö tällä kaikella nyt sanoa, että olen jotenkin parempi ihminen kuin sellaiset ehdokkaat ja äänestäjät, jotka löytävät omat arvonsa nelikentän jostakin reunasta tai nurkasta?
En suinkaan. Keskipisteeseen sijoittumista voi tulkita myös kriittisesti siten, että siellä kököttävä ihminen ei ole kunnolla mitään mieltä mistään.
On arvostettavaa, että joku uskoo tiukasti omien arvojensa erinomaisuuteen ja on valmis ponnistelemaan väsymättä niiden puolesta. Ilman tuollaisia ihmisiä maailma jää polkemaan paikallaan.
Kaltaisteni keskikentän ihmisten kannalta olennaisinta on, että aivan äärimmäiset näkemykset eivät pääse ihan sellaisenaan toteutumaan. Siksi puolustan vankasti demokratiaa, jossa keskustelu on mahdollisimman moniäänistä ja erilaiset näkemykset lopulta tasapainottavat toisiaan.
Olennaista on vain huolehtia siitä, että keskusteluyhteys ja kyky kompromisseihin säilyy vastakkainasettelua korostavasta ajan hengestä huolimatta.
Alkuperäiseen ongelmaan palatakseni. Kaikesta epäröinnistä huolimatta tälläkin kertaa äänestän jotakin ehdokasta, vaikka esimerkiksi puoluevalinta on vielä auki.
Ensin etsin vähiten tökkivän puolueen ja sitten valitsen sen listoilta päijäthämäläisen ehdokkaan, joka vaikuttaa tolkulliselta eikä aliarvioi äänestäjiä tarjoamalla liian yksinkertaistettuja ratkaisuja aikamme isoihin kysymyksiin.
Toistetaan vielä yksi avainsana: päijäthämäläinen. Poliittiset suhdanteet tulevat ja menevät, mutta oman maakunnan puolia on syytä aina pitää. Tässä yhdessä asiassa olen niin puolueellinen kuin olla ja voi.