Planican MM-kisoissa juuri kamppailleet pohjoismaisten hiihtolajien huiput tulevat reilun parin viikon kuluttua Lahteen Salpausselän kisojen 100-vuotiskisoihin. Kuluneita sanontoja käyttääksemme tuolloin jos koskaan ilmassa on historian havinaa ja suuren urheilujuhlan tuntua.
Tuollaisille sanonnoille on todennäköisesti käyttöä myös kuuden vuoden kuluttua. Näyttää vahvasti siltä, että tuolloin Lahdessa järjestetään peräti kahdeksatta kertaa MM-hiihdot. Mikään muu paikkakunta maailmassa ei yllä samaan määrään.
Toistaiseksi Lahti on ainoa tiedossa oleva hakijakaupunki vuoden 2029 MM-hiihdoille. Hakemukset on jätettävä toukokuun ensimmäiseen päivään mennessä, joten on täysin mahdollista, että kisaisännyys napsahtaa tällä kertaa tänne ilman kilpailua. Se olisi hyvä uutinen, koska jokainen hakukerta maksaa.
Mikäli haastajaa ei ilmaannu, hakutaktiikka on mennyt nappiin. Lahtihan ilmoitti kiinnostuksestaan vuoden 2029 MM-kisoihin hyvissä ajoin siinä toivossa, että se saisi muut kaupungit siirtämään omaa hakuaan toiseen ajankohtaan väistääkseen vahvaa kilpailijaa. Ruotsin Falun sai jo vuoden 2027 MM-kisat vastaavalla taktiikalla.
Pelkkien perinteiden varaan Lahti ei voi tulevia MM-kisoja rakentaa. 2020-luvun arvokilpailussa korostuvat entisestään ympäristö- ja kestävyysnäkökulmat. Tässä onkin yksi Lahden vahvuus: tänne suorituspaikkoja ei tarvitse rakentaa alusta asti, kuten esimerkiksi talviolympialaisten yhteydessä turhan usein tapahtuu.
Kaupungin kannalta kisojen hakeminen on perusteltua ja mielekästä, vaikka suorituspaikkojen ylläpitoon käytettävät rahat aina herättävätkin keskustelua. Lahti on tehnyt viimeisen sadan vuoden aikana itselleen niin ainutlaatuisen vahvan aseman hiihtomaailmassa, että olisi hölmöä luopua siitä vapaaehtoisesti. Toteutuessaan kisat elävöittävät merkittävästi kaupunkia, tuovat tänne huomattavan määrän matkailutuloja ja toimivat myös hyvänä kaupungin imagon rakentajana.
Vuoden 2017 MM-kisat olivat tästä hyvä esimerkki. Kisojen järjestelyihin liittynyt tappiokin meni sopivasti Hiihtoliiton piikkiin, kun sopimusjärjestelyt olivat tuolloin kaupungille suotuisia. Tuleviin kisoihin vastaavaa sopimusta tuskin saadaan, mutta kisojen taloudellinen tuloskin voi olla jotain muuta, jos luotetaan enemmän paikalliseen osaamiseen kuin edellisellä kerralla.
Kisojen tunnelmaan ja vetovoimaan vaikuttaa aina väistämättä myös se, kuinka kilpailukykyisiä urheilijoita Suomen joukkueessa on kisavuonna. Urheiluhullut suomalaiset ovat ennen kaikkea menestyshulluja.
Vuoden 2029 kisajoukkueen iskukykyä on vielä mahdotonta ennakoida, mutta juuri päättyneiden Planican MM-hiihtojen perusteella on syytä pieneen huoltoon. Kisat osoittivat karulla tavalla, kuinka Suomen viime vuosien mitalisade on ollut Niskasen sisarusten ja Krista Pärmäkosken varassa. Kun he eivät onnistuneet tällä kertaa nappaamaan henkilökohtaisia mitaleja, tuli kisoista suomalaisen hiihdon pohjakosketus.
Vuonna 2029 lähtöviivalla saattaa vielä olla edellisten MM-hiihtojen sankari Iivo Niskanen, joka olisi jo tuolloin uransa ehtoopuolella. Muuten vaikuttaa siltä, että tuolloin on aika uusien tähtien astua esiin. Olisiko Planican viestijoukkueen ankkurina säväyttänyt nuorten maailmanmestari Niko Anttola tuolloin se nimi, joka on kansan huulilla?
Yksi asia on jo varma. Lahtelaisista kisajärjestelyistä ei kisojen onnistuminen jää kiinni, kuten ei ole jäänyt seitsemällä edelliselläkään kerralla.