Elämme niitä viikkoja, jolloin kansanedustajaehdokkaiden kasvot ja nimet tulevat vastaan kaikkialla.
Itseään esille tuoviin ehdokkaisiin on helppo suhtautua vähintäänkin ironiseen sävyyn: siinä sitä taas ollaan suuna ja päänä muutama viikko ennen vaaleja kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä.
Osa kansalaisista ei tyydy vain naureskelemaan vaan tuntee aitoa kiukkua kaikkia poliitikkoja ja poliittista järjestelmää kohtaan. Kriittisimmissä kommenteissa ehdokkaat nähdään puolueesta riippumatta lähinnä pyrkyreinä, jotka ovat hamuamassa kansanedustajuuden avulla valtaa, statusta ja rahaa, koska eivät ole muilla elämänalueilla pärjänneet.
Ei koskaan savua täysin ilman tulta. Kaikkein ilkeämielisimmätkään näkemykset eivät ole ihan tyhjästä syntyneet. Vuosien saatossa on nähty riittämiin kyseenalaisia esimerkkitapauksia, jotka ovat ruokkineet kielteisiä mielikuvia.
Siitä huolimatta väitän, että noin yleisesti ottaen ehdokkaille naureskelu ja heidän motiiviensa kyseenalaistaminen on merkki lähinnä älyllisestä laiskuudesta. Mitä tarkemmin asiaan perehtyy, sitä helpompi on nähdä kolikon toinen puoli: pilkan sijaan ehdokkaat ansaitsevat meiltä kaikilta arvostusta ja kiitosta.
Mitä ihmettä yritän nyt selittää? Mistä näin pehmoiselta kuulostavia ajatuksia on tullut mieleen?
Ehkä siitä, että olen aika pitkään seurannut tiiviisti työkseni vaalikampanjointia ja ehdokkaiden toimintaa.
Samaan johtopäätökseen voi tosin päätyä paljon nopeamminkin: ei tarvitse kuin vilkaista ehdokkaiden some-päivityksiä ja aikatauluja muutaman viime kuukauden ajalta.
Onneksi kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan riskin ja kampanjoimaan aikaa ja vaivaa säästämättä.
Se oli nähtävissä jo viime kesän kauniina aurinkoisina päivinä. Kun me tavalliset ihmiset vietimme aikaamme lähipiirin kanssa rannalla tai kesäisessä luonnossa, moni ehdokas päivysti vaalikojulla tänään Orimattilan torilla, huomenna Nastolassa, ylihuomenna ties missä. Ehkä tuosta joku oikeasti tykkääkin, mutta ainakin itse tiedän lukuisia parempia tapoja viettää kaunista kesäpäivää.
Välillä piipahdetaan naapurimaakunnan puolelle Hämeenlinnaan, Riihimäelle ja aina Forssan perukoille asti, vaikka sieltä ei todennäköisesti ole paljon ääniä saatavissa.
Sama meininki jatkuu syksyn sateessa ja kaamoskauden loskassa. Kalenteri täyttyy kaikista mahdollisista kissanristiäisistä ja mitä erilaisimpien tahojen järjestämistä vaalipaneeleista.
Koko ajan on oltava valmiina vastaamaan kysymyksiin ja kommentteihin maan ja taivaan väliltä, koska ihmiset odottavat ehdokkaalta näkemystä asiasta kuin asiasta ja kaikenkattavaa asiantuntemusta. Monesta sellaisestakin asiasta, jolla ei ole mitään tekemistä kansanedustajan työn kanssa.
Ja niin edelleen. Ehdokkaan arki ei todellakaan käy kateeksi. Näin sivusta katsottuna se vaatii kyllä omanlaisensa mielenlaadun.
Karu matemaattinen fakta kuitenkin on, että huomattava osa isonkin kampanjan tekevistä ehdokkaista joutuu lopulta pettymään. Silloin sitä saattaa sortua miettimään, olisiko ne kirkonkylän S-marketin edessä seisotut tunnit voinut sittenkin käyttää toisin.
Onneksi kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan riskin ja kampanjoimaan aikaa ja vaivaa säästämättä. He pitävät demokraattisen järjestelmän pyörät pyörimässä ja huolehtivat myös siitä, että äänestäjille on tarjolla riittävästi erilaisia vaihtoehtoja.
Suitsutuksellakin on tosin rajansa, jos asiaa ajattelee hillotolppanäkökulmasta. Siitä kun ei pääse mihinkään, että valtakunnan tason politiikan kautta tavallisella tallaajalla on mahdollisuus päästä kiinni sellaisiin ansioihin, jotka ovat aiemmin olleet hänen ulottumattomissaan.
Tämäkin näkökulma näyttäytyy hieman toisenlaisessa valossa tarkemman miettimisen jälkeen. Huomattava osa ehdokkaista käyttää kampanjointiin myös omia rahojaan huomattavan paljon tulotasoonsa nähden. Kaikki eivät pääse nauttimaan elinkeinoelämän tai ay-liikkeen isoista tukipoteista.
Kansanedustajan palkallakin saa tehdä melko pitkään hommia, ennen kuin jopa useiden kymppitonnien kampanjamenot on kuitattu. Mikäli niitä edes pääsee senaattorin palkalla maksamaan. Lahden seudullakin kun riittää ihmisiä, joille on lopulta jäänyt isosta kampanjasta käteen vain kasa laskuja.
Taloudellista näkökulmaa miettiessä ehdokkaan ei kannata missään nimessä sortua siihen, että laskisi omalle ajalle jonkinlaisen arvon. Viimeistään siinä vaiheessa voi tulla hyvinkin paha mieli.
Kokonaan oma lukunsa on, että hyvässä nosteessa oleva uraihminen tai menestyvä yrittäjä pääsee aika hyvällä todennäköisyydellä paremmille ja vakaammille ansioille jossakin muualla kuin poliitikon uralla. Onhan kansanedustajuuskin kuitenkin vain neljän vuoden pätkätyö.
Kampanjoinnin yhtälö on kaiken kaikkiaan sellainen, että eduskuntaan tosissaan pyrkivällä on pakko olla paljon muitakin motiiveja kuin raha. Ei sillä, etteikö se olisi osalle ehdokkaista motiivi muiden joukossa.
Kaiken edellä kuvatun perusteella on pakko arvostaa ehdokkaita yli puoluerajojen ja toivoa, että ehdolle asettuisi tulevaisuudessakin mahdollisimman kyvykkäitä ehdokkaita erilaisista taustoista. Tällä kertaa Hämeen vaalipiirissä on tarjolla 144 ehdokasta, joiden nimet julkaisemme tämän viikon lehdessämme. Luulisi siitä joukosta löydy jokaiselle äänestäjälle sopiva ehdokas. Jos haluaa välttämättä löytää sataprosenttisen sopivan ehdokkaan, varminta on asettua itse ehdolle seuraavalla kerralla.
Se on sitten kokonaan oma keskustelunsa aihe, mitä mieltä ollaan milloinkin politiikan sisällöstä. Viimeaikaisen keskustelun perusteella näyttää siltä, että erilaisia vaihtoehtoja äänestäjällä riittää.