Nykyisen hyvinvointi Suomen rakentaminen alkoi yleislakon jälkeen 1960-luvun alussa. Kiire oli niin kova, että aluksi plagioitiin suin päin Ruotsin lainsäädäntöä. Vallassa olivat silloin ”punamultapuolueet” tai vasemmisto presidentti Kekkosen suosiollisella siunauksella.
Omituisena on pidettävä maan taloudellisen kehityspolun ulkoistaminen ammattiyhdistysliikkeelle, joka SAK:n johdolla kiristi vaateitaan lävitse. Strategiana oli raju ”sulle-mulle”-taktiikka, kaikki hallituspuolueet vaativat – ja saivat etuja. Tästä johtuen rakennettiin mittava hallintoähky, jonka pahin ongelma, inflaatio korjattiin tiuhaan toistuvilla devalvaatioilla. Kokoomusta ei hallituksiin maan häirikkönä mukaan kelpuutettu, vaan puolueen jääkausi kesti aina vuoteen 1987 asti.
Nyt, vaalien lähestyessä tikun nokkaan on nostettu valtion talous ja etenkin velkaantuminen. Kuten presidentti Niinistökin totesi, kaikki hyvinvointi ei ole ansaittua. Tilanne on heikko, enää ei auta perinteinen viilaus ja höyläys, johon vasemmistopuolueet ohjelmissaan vannovat. Kauniit puheet rakennemuutosten tarpeesta ovat heillä puhdasta vaalikansan sumutusta. Heidän ratkaisunsa tarkoittaa karussa todellisuudessaan valtionvelan edelleen kasvattamista. Vasemmistossa ei vieläkään ymmärretä, että tämä tie on kuljettu loppuun ja hyvinvointi on lähtemässä laskuun.
Ainoa realistinen pelastusrengas on kokonaisvaltainen talouden sopeutus. Nyt on purettava hallintorakenteita ja priorisoitava hyvinvointipalveluja. Tehtävä on vaativa ja edellyttää puolueiden yhteistä sopimusta kattamaan 2–3 vaalikautta. Tehtävä on vaikea, koska vasemmisto olettaa, että joudutaan kajoamaan äänestäjien saavutettuihin etuihin.
Tässä kyse ei ole pelkästään säästöistä, vaan uhkaavasta pakosta. Suomen julkisella sektorilla on väkimäärään suhteutettuna enemmän henkilökuntaa kuin kilpailijamaissa yleensä.
Maamme tuottavuus laahaa kilpailijoistaan. Esim. Ruotsissa 9 ihmistä tekee saman työn kuin Suomessa 10. Tästä johtuen koko tämän vuosituhannen on ollut tiedossa, että suurten ikäluokkien eläköityessä palvelujen tarve kasvaa ja työvoimasta tulee julkisen ja avoimen sektorin välillä verinen kilpailu. Kansantaloutemme on tämän kilpailun suuri häviäjä. Kilpailu kärjistyy palkkoihin, mikä näkyy jo nyt esimerkiksi terveyspalveluissa.
Perusongelma on, että jos palkat alkavat haitata kilpailukykyä, niin yrityksillä on mahdollisuus vaihtaa maisemaa tai ulkoistaa tuotantonsa niin sanotun halvan tuotannon maihin. Julkisten palveluiden osalta se on mahdotonta. Tosin digipalvelut voidaan siirtää vaikka Espanjaan tai Intiaan, jotka auliisti tarjoavat palveluitaan meille edulliseen hintaan, mutta kielitaidon puute jarruttaa toistaiseksi kehitystä.
Isossa kuvassa ei kyse ole pelkästään kustannuksista, vaan julkiselle sektorille nopeasti kohoavasta työvoimapulasta. Tämä johtaa koko julkisella sektorilla samaan tilanteeseen, joka nyt vallitsee terveydenhuollossa. Päteviä työntekijöitä ei ole saatavilla eikä tule olemaankaan riittävästi lyhyellä aikavälillä.
Tämä merkitsee sitä, että kokonaisia organisaatioita on ajettava alas. Meillä on esim. EU:n kanssa päällekkäisiä organisaatioita, jotka ovat jäänteitä vanhoilta ajoilta ennen EU:ta. Tällainen on mm. Fimea, joka toimi EMA:n (European Medicines Agency) määräysten ja ohjeiden mukaan kansallisena leimasimenamme. Myös THL on organisaatio, jota muissa maissa ei ole, vaan sen tehtävät on hoidettu alan ministeriöissä.
Korona aikana THL:lla oli sukset pahasti ristissä STM:n kanssa ja häntä pyrki mielestämme heiluttamaan koiraa. THL saa myös runsaasti tutkimusrahoja lääkeyhtiöiltä, mikä on vähintäänkin arveluttavaa. Nyt on syytä tarkastella uudelleen myös AVI:n asemaa hyvinvointialueilla. Valvooko AVI hyvinvointialueita vai päinvastoin?
Valtion hallinnon ulkopuolelta olisi syytä miettiä ay-liikkeen verovapauksia. Kun lakoilla pannaan maa polvilleen, niin se vaikuttaa toiminnalta, jota on vaikeaa tulkita yleishyödylliseksi verovapauden edellyttämäksi toiminnaksi. Hyvä olisi tarkastella tätä ongelmaa kokonaisuudessaan, ennen kuin aletaan keskustella yleisesti veronkorotuksista ja alennuksista.
Koska Suomi ei ole ainoa hyvinvointivaltio EU:ssa, mutta alkaa olla velkaisimpien joukossa, olisi syytä tehdä kattava vertailu kilpailijahyvinvointiyhteiskuntien hallintorakenteiden välillä. Tämä on tietysti vaikea poliittinen päätös, mutta tiivistetyn esimerkkikuvan voisi pyytää Virolta.