”Siis äijä! Ootsää vittu tosissas!”.
Siinä tiivistetysti yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä kohuista. Jyväskyläläinen rap-artisti Gettomasa tylytti värikkäin sanankääntein Keskisuomalaiselle kirjoittanutta free lancer -toimittajaa, joka ei ollut haastateltavan mielestä valmistautunut riittävän hyvin tehtäväänsä ja kyseli huonoja kysymyksiä. Lehti julkaisi poikkeuksellisesti haastattelun sellaisenaan. Lopputulos oli klassikko jo syntyessään.
Reaktiot jakaantuivat, kuten kunnon kohuun kuuluu. Toiset olivat voimakkaasti haastateltavan puolella ja ihmettelivät, kuinka puutteellisesti valmistautuneina toimittajat voivat lähteä tekemään haastattelua. Toiset olivat vakuuttuneita siitä, että rapparille on noussut pahemman kerran keltainen neste päähän ”ettekö te tiedä kuka minä olen” -hengessä.
Lopulta sekä haastateltava että toimittaja saivat jutulla enemmän huomiota kuin kumpikaan oli osannut odottaa.
Olen tietenkin samaa mieltä siitä, että toimittajan olisi hyvä tehdä taustatyönsä mahdollisimman hyvin ennen haastattelua. Yleensä siten syntyy parempia juttuja.
Tässä tapauksessa on tosin mahdotonta sanoa tehdyn taustatyön määrästä varmuudella mitään, koska toimittaja ei juuri saanut suunvuoroa haastateltavan uhoamiselta ja mesoamiselta.
Haastattelun perusteella tosin tehtiin myös aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Esimerkiksi muusikko Maija Vilkkumaa kommentoi kohuhaastattelua Twitterissä näin: ”Artistit törmäävät jatkuvasti tilanteisiin, joissa toimittaja ei ole kuunnellut levyä, ei tiedä onko se jo ilmestynyt, ei tunne mitään taustoja. Se on nöyryyttävää ja mitätöivää, ja kun sellaista tapahtuu tarpeeksi pitkään, hermo menee helposti pienestäkin”.
Nöyryyttävää ja mitätöivää?
Ymmärrän toki hyvin, että haastattelijan tietämättömyys voi tulla järkytyksenä, kun on juuri saanut julkaistuksi levyn, jota on valmistellut sydänverellä kuukausien, mahdollisesti vuosien ajan. Toiselta puolelta pöytää katsottuna tilanne vain saattaa näyttää kovin erilaiselta.
Juttua kirjoittavalle toimittajalle levynjulkaisuhaastattelu saattaa olla vain yksi työtehtävä noin kymmenen muun tekeillä olevan jutun joukossa. Työpäivän aikataulu on viritetty sen verran tiukalle, että mahdollinen levyn kuuntelu olisi tehtävä niin sanotulla omalla ajalla. Moni saattaa niin tehdäkin rakkaudesta lajiin, mutta ei sitä voi pitää automaattisena oletuksena.
Musiikkiin erikoistuneet julkaisut ja kaikkein isoimpien medioiden kulttuuritoimitukset ovat toki ajankäyttömahdollisuuksiensa puolesta oma lukunsa, mutta niitä on tässä maassa vain kourallinen.
Mitä pienemmässä toimituksessa toimittaja työskentelee, sitä todennäköisimmin juttujen aiheet ovat kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Jos esimerkiksi minä olisin tällä viikolla käyttänyt työaikaani jonkin uuden levyn pohdiskeluun, se olisi saattanut keskeytyä tällaisella puhelimeen kilahtaneella kysymyksellä: ”Aikooko UL miten perehtyä suuren riskin svottiin?”.
Omanlaisensa Gettomasa-ilmiö tämäkin. Viestin lähettäjällä oli vahva oletus siitä, että tämä hänellä vahvasti mielessä oleva asia on kaikille muillekin täysin selvä. No, onneksi tiesin, mistä oli kysymys. En tiedä, olisiko Gettomasa tai Maija Vilkkumaa tiennyt.
Ennakko-odotuksista huolimatta me toimittajatkaan emme aina tiedä kaikesta kaikkea.
Jutun kohteella on kaksi vaihtoehtoa: 1. Haukkua toimittajan yleissivistys pohjamutiin, moittia häntä laiskuudesta ja ihmetellä tyhmiä kysymyksiä. 2. Tehdä yhteistyötä, tarjota toimittajalle riittävä taustoitus, paikata ystävällisesti puutteellisia tietoja ja vastata kärsivällisesti tyhmiltäkin tuntuviin kysymyksiin, jotka lopulta voivat tavallisen lukijan kannalta olla yllättävän antoisia.
Jokainen voi miettiä, kumpi tapa toimii paremmin. Ilmainen vinkki: ei kannata laskea sen varaan, että Gettomasan tapainen julkisuuspommi onnistuu aina.
Yksi hyvä tapa on tarjota oleelliset faktat ja omat näkemykset kirjallisessa muodossa jonkinlaisena lehdistöpakettina, mikä parhaimmillaan nopeuttaa töitä puolin ja toisin, vähentäen samalla virheiden mahdollisuuksia.
Hyvästä esimerkistä käy paikallinen Galleria Uusi Kipinä, joka lähettää kuukausittain vaihtuvista näyttelyistään paikallisiin toimituksiin kaikkien taitelijoiden ansioluettelot ja lyhyet kommentit esillä olevista töistä.
Järjestely on puolin ja toisin tarkoituksenmukainen. Näyttely ja taiteilijat saavat tarvitsemaansa näkyvyyttä, mutta toimituksen ei tarvitse käyttää kortilla olevaa aikaa kuuntelemalla pitkää ja polveilevaa taiteellista tajunnanvirtaa, josta lehteen mahtuu lopulta rivi tai pari.
Joku voi ajatella, että haluamme kaikkien mahdollisten tahojen lähettävän tänne valmista tekstiä, josta voimme sitten kasailla juttuja leikkaa-liimaa-periaatteella vaivautumatta ulos toimituksen ovesta.
Siitä ei ole kyse. Joudumme vain entistä enemmän miettimään, mihin käytämme aikaa ja mihin emme.
Toimittajilla todellakin on yhä halu tavata ihmisiä kasvotusten, perehtyä asioihin pintaa syvemmältä ja tarttua ilmiöihin tavanomaisesta poikkeavasta näkökulmasta.
Tuollaisissa juttuja ei tosin tehdä ensisijaisesti siksi, että jollakin taholla on tarve viestiä jotakin. Esimerkiksi mainituissa levynjulkistusjutuissahan on varsin usein kyse siitä, että artistien pr-ihmiset ovat pommittaneet toimituksia ja tyrkyttämällä tyrkyttäneet asiakastaan haastateltavaksi.
Eikä siinä mitään. Uusi levy on hyvä ajankohtainen näkökulma juttuun, mutta pelkästään siitä puhumalla ei yleensä synny suuren yleisön kannalta kiinnostavaa henkilöhaastattelua.
Emmehän tee juttuja kaupoistakaan pelkästään sillä perusteella, että sinne on tullut uudenmerkkisiä tiskirättejä myyntiin. Saattaa kuulostaa nyt raa’alta kärjistykseltä, mutta nimekkäimmänkin taiteilijan sydänverellä tehty uusi teos on lopulta vain yksi tuote lisää tähän maailmaan, jossa riittää niin valtavasti kaikenlaisia uusia asioita.
Tarvitaan jokin muu syy, miksi asiasta pitäisi kiinnostua. Useimmille julkisuudessa työkseen oleville pelin henki on toki täysin selvä.
PS 1. Mainittu svot oli kirjoitettu saamassani viestissä väärin. Lähettäjän tarkoittama lyhenne oli svop, jolloin se tarkoittaa sijoitettua vapaata omaa pääomaa.
PS 2. Gettomasa-kohun yhteydessä on väitelty siitä, pitäisikö tietää, kuka on Gettomasa. Minä tiesin, mutta vain sen ansiosta, että lahtelainen jääkiekkoilija Juhani Tyrväinen heilutti vuoden 2019 MM-kultajuhlissa lavalla T-paitaa, jossa luki: Gettomasa is Chosen one. Sen innoittamana tein pienen googletuksen ja kävin kuuntelemassa musiikkinäytteen. Nopea johtopäätös: minulle riittää, että Tyrväinen on erinomainen kiekkoilija. Musiikkimaku olkoon hänen oma asiansa.