Millaista on olla Lahdesta kotoisin oleva opiskelija toisella paikkakunnalla? Sain äskettäin asiasta ensi käden tietoa, kun juttelin Tampereelle syksyllä opiskelemaan muuttaneen esikoiseni kanssa.
Kuulemma lahtelainen saa jatkuvasti kuulla ”nistiläppää”. Eri puolilta Suomea tulleet opiskelukaverit saattavat kysellä, oliko täällä koulussa kaikilla tapana mennä välitunnilla piikittämään itseään.
Eihän tuo nyt hyvää Lahden imagosta kerro.
Kyllä, kyseessä on vain yhden ihmisen kokemuksiin perustuva otos, ja kaupungin virallisista mielikuvatutkimuksista saattaa saada toisenlaisen käsityksen kaupunkimme maineesta. Siitä huolimatta on mahdotonta ohittaa tyttären kertomusta pelkällä olankohautuksella.
Ovathan nuoret ja koulutetut, työuransa alkuvaiheessa olevat ihmiset juuri sitä väkeä, jonka suosiosta kaikki kaupungit kamppailevat. Jos tuossa kohderyhmässä Lahdesta tulevat ensimmäisenä mieleen huumejutut, kaupungin markkinoijat joutuvat aloittamaan työnsä melkoiselta takamatkalta.
Sivumennen sanottakoon, että tyttäreni ei asiasta ole onneksi pahemmin kärsinyt. En tiedä, mitä hän on tarkalleen vastannut nistiläppien heittäjille, mutta kuulemma eräskin opiskelukaveri oli lopulta todennut hänen olleen ”ylpein lahtelainen, jota on tavannut”.
Saattoi iskäkin ehkä vähän tuntea ylpeyttä tuosta kuultuaan. Jotain on ehkä tullut tehtyä oikein, vaikka en voikaan kunniaa jälkikasvun viisaudesta omia.
Edellä kerrotussa tarinassa ei ole mitään täysin uutta. Muistan itsekin aikanaan kuulleeni kaikenlaista Lahti-vinoilua, kun lähdin täältä opiskelemaan. Silloin irvailun painopiste ei tosin ollut niinkään huumeissa, vaan iänikuisissa Chicago- ja rikollisuustarinoissa. Lähinnä nuo jutut naurattivat kaikessa kliseisyydessään.
Eikä ilmiö lopu opiskelijaelämään. Tiedän myös, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla työssä käyvä lahtelainen saattaa saada työpaikan kahvipöydässä säännöllisen epäsäännöllisesti oman erityishuomionsa kotikaupunkinsa johdosta.
Tässä lehdessä on enemmänkin taustoittavaa asiaa Lahden maineesta. Emeritusprofessori Heikki Luostarinen on laatinut mielenkiintoisen katsauksen lahtelaisesta elämästä ja mielenmaisemasta vuonna 1976 (s. 11).
Luostarinen mainitsee Lahden poliisin historiateoksesta, jonka mukaan 70-luvulla Lahden rikollisuus oli erityisesti pahoinpitelyjen, henkirikosten ja ryöstöjen osalta Suomen kaupungeista ”omaa luokkaansa”.
Kaupungin kovan kasvun ja teollistumisen vuodet olivat myös levotonta aikaa. Luostarinen toteaa, että huumausainerikosten määrä miltei kymmenkertaistui Lahdessa vuosina 1972–1974, 144 tapauksesta 1 300 tapaukseen. Vuoden 1973 tilastojen mukaan joka kymmenes Suomessa tehty huumerikos tapahtui Lahdessa. Hasisjengejä syntyi keskustan ohella moniin muihinkin kaupunginosiin, vahvemmat aineet yleistyivät ja toiminnassa oli muuten Suomessa harvinaisen organisoidun rikollisuuden merkkejä.
Tuollaista lukiessa tulee väistämättä ajatelleeksi, että osa kaupungin nykyisistä ongelmista taitaa todellakin olla periytynyt vielä kauempaa historian hämäristä kuin 1990-luvun lamasta. Tämänsuuntaista näkemystä olen aiemmin kuullut myös paikallisten kokeneiden poliisien suusta.
1970-luvusta on jo ikuisuus, mutta noillakin ajoilla on yhä tänä päivänä oma vaikutuksensa lahtelaiseen todellisuuteen ja kaupungista muodostettuihin mielikuviin. Halusimme tai emme.
Lahtelaiseen rikollisuuteen ja päihdeongelmaan liittyvässä keskustelussa törmää helposti kahta ääripäätä edustavaan koulukuntaan.
Toisten mielestä ongelma todellakin on niin paha kuin sanotaan. Jos joku yrittää muuta yrittää väittää, hän syyllistyy hyssyttelyyn ja asioiden maton alle lakaisuun.
Toisten mielestä Lahden kyseenalaisen maineen taustalla on suhteetonta ongelmien paisuttelua. Usein törmää myös termiin ”oman pesän likaaminen”, jos joku lahtelainen nostaa esille epäkohtia.
Molemmilla on pointtinsa, mutta kumpikaan näkemys ei edusta koko totuutta. Kyllä, Lahdessa on tänä päivänä vakava päihde- ja syrjäytymisongelma. Sitä ei voi kiistää kukaan asiaan yhtään perehtynyt. Huumepitoisuuksia mittaavat jätevesitutkimukset eivät valehtele. Lahden säännölliset sijoitukset kärkipäässä eivät ole sattumaa.
Tilastoja lukiessa on kuitenkin syytä käyttää suhtellisuudentajua. Esimerkiksi tuoreimmissa THL:n jätevesitutkimukisissa Lahden huumepitoisuuksia kuvaava tolppa näyttäisi olevan asukaslukuun suhteutettuna suunnilleen samassa korkeudessa kuin Kouvolassa ja Kotkassa, selvästi matalammalla kuin Helsingissä, mutta korkeammalla kuin vaikkapa Tampereella.
Mutta miltä näyttääkään arkitodellisuus esimerkiksi Tampereella, tuossa lahtelaistenkin päättäjien esikuvaksi nousseessa Pirkanmaan pääkaupungissa? Pikainen googletus tuo vastaan uutisotsikon viime kesältä: ”Tulee ihan Zombieland mieleen”, kuvailee rikoskomisario Tampereen katukuvaa – huumeita käytetään niin paljon, että poliisin resurssit eivät riitä (Yle 1.7.)
Korostan, alleviivaan ja väännän rautalangasta edelleen, tuonkaan havainnon esille nostaminen ei ole Lahden todellisen ongelman vähättelyä. Se on vain terve muistutus siitä, että lahtelaisten ei kannata ihan loputtomiin ripotella tuhkaa itsensä päälle huumekaupunkimaineen takia.
Emme elä jotenkin ratkaisevasti erilaisessa todellisuudessa kuin muiden isojen kaupunkien asukkaat. Se on hyvä pitää kirkkaana mielessä, kun joku ulkopaikkakuntalainen seuraavan kerran heittää ”hauskaa” nistijuttua kaupungistamme. Maailmaan mahtuu aina puhetta.
Paikalliseen päihdeongelmaan on syytä suhtautua kaikella vakavuudella ja sen todellisiin juurisyihin on syytä paneutua täydellä tarmolla, mutta asian paisuttaminen muun Suomen mielikuvissa suhteettomiin mittasuhteisiin ei lopulta palvele ketään. Se on vain yksi tapa varmistaa, että kaupunkiin ei saada uutta elinvoimaa, joka lopulta olisi paras lääke myös ongelmien hoitamiseen.
Lahti on onneksi valtavan paljon muutakin kuin päihdeongelma. Sen on moni paikallinenkin onneksi hoksannut, mikä tuli esille esimerkiksi äskettäin tehdyssä Lahden ilmeen uudistusta pohjustavassa kyselytutkimuksessa (s. 12).
Oman perspektiivinsä Lahteen ja lahtelaisuuteen tarjoaa toinen tässä lehdessä esitelty historiateos, Lahden museon suurponnistus, joka paketoi 11 000 vuotta paikallista historiaa (s. 10).
Täällä oli Suomen vanhin tunnettu asuinpaikka jo silloin, kun nykyinen Helsinki ja Turku olivat vielä merenpohjaa. Kirjan kantavana ajatuksena onkin, että tämä on ollut hyvä paikka jo esihistoriallisista ajoista alkaen.
Helppo olla samaa mieltä. Pidetään huoli, että näin on jatkossakin. Tartutaan oman aikamme ongelmiin, mutta ei käperrytä niiden vuoksi kuoreemme ja jäädä polkemaan paikoillemme.
Ja kerrotaan häpeilemättä mahdollisille klikkiotsikoiden harhauttamille poloisille ulkopaikkakuntalaisille, kuinka onnettoman yksipuolinen ja puutteellinen heidän Lahti-kuvansa onkaan. Rosoisempia puolia ei tarvitse hävetä ja peitellä, ne ovat osa tätä kaupunkia – mutta eivät koskaan koko totuus.