Kuningatar Elisabeth II on saatettu haudan lepoon, rauha hänen muistolleen. Palaan vielä viime viikon tunnelmiin hieman asian vierestä.
Näyttävä tapahtuma ja kaikki sen ympärillä pyörinyt uutisointi oli mielenkiintoinen näyteikkuna kuningashuoneeseen ja laajemminkin brittiläiseen yhteiskuntaan. Maassa näkyvät ja tuntuvat yhä vuosisatojen takaa kumpuavat perinteet, jotka ovat parhaimmillaan vaikuttavia, mutta usein myös huvittavia tasavaltalaiseen menoon tottuneen suomalaisen silmin.
Hautajaispäivän selostuksissa vilahti jos jonkinlaista aatelista titteliä, joiden merkityksestä on vaikea ottaa kylmiltään selvää.
Tässä siis pikaperehdytys: Britannian aateliset jaetaan ylhäisaatelisiin eli pääreihin, joihin kuuluvat ylimmästä alimpaan herttua (duke), markiisi (marquess), jaarli (earl), varakreivi (viscount) ja paroni (baron), sekä ritaristoon, johon lasketaan yleensä sekä baronetti (baronet) että ritari (knight). Ritaristoon kuuluvista käytetään puhuttelua Sir.
Lisäksi on syytä mainita termi lordi, jolla viitataan yleisesti ylhäisaateliseen asemaan.
Jos historia olisi mennyt toisin, kenties meillä Suomessakin olisi nyt keskuudessamme vastaavia hahmoja. Ehdittiinhän tännekin puuhata reilut sata vuotta sitten kuningaskuntaa. Myös Suomen kuningas olisi mitä todennäköisimmin toiminut kuin muutkin monarkit läpi historian – hankkinut itselleen uskollisia tukijoita jakamalla sopiville ihmisille komeita aatelisarvoja.
Näin ei kuitenkaan käynyt, joten tasavaltalaisessa Suomessa ihmisten palkitseminen ja tyytyväisenä pitäminen on hoidettu toisin. Siksi meillä on mitä erilaisimpia kunniamerkkejä ja arvonimiä.
Tuollaiset tittelit muuten saattavat merkitä saajilleen yllättävänkin paljon. Olenpa vuosien saatossa törmännyt esimerkiksi ihmisiin, jotka esittelevät itsensä puhelimessa kertomalla ensin neuvostittelinsä ja vasta sen perään nimensä. Ilman minkäänlaista itseironiaa tai sarkasmia.
Mikäpä siinä, titteleiden jako on valtiolle näppärä tapa pitää ihmisiä tyytyväisinä ja saada siinä sivussa myös vähän tuloja. Arvonimestä maksetaan veroa, joka on esimerkiksi vuorineuvoksen tittelistä 48 400 euroa ja kauppaneuvoksesta 33 300 euroa. Kaikkein halvimmat arvonimet ovat director cantus ja director musices, joista täytyy maksaa vain 70 euroa.
Tarkemmin ajateltuna taitaa sittenkin olla makuasia, onko suomalainen vai brittiläinen titteliviidakko tärkeilevyydessään huvittavampi.
Jäin kuitenkin miettimään, olisiko mahdollista kehittää paikallisiin oloihin räätälöity kannustusjärjestelmä, jolla voisimme muistaa sellaisia kaupunkilaisia, jotka ovat kunnostautuneet erityisen ansiokkaasti tai ovat toisaalta tavallista enemmän huomion tarpeessa.
Täysin tyhjästä sen järjestelmän laatimista ei toki tarvitsi aloittaa, koska Lahdessa on nykyään jo käytössä omat pienimuotoiset tunnustuksensa.
Kaupunki myöntää vuosittain marraskuun alussa Lahti-mitalin jollekin ansioituneelle kaupunkilaisille ja samoihin aikoihin Lahti-seura julkistaa Vuoden lahtelaisen. Myös nuorkauppakamarin myöntämällä Vuoden positiivisin lahtelaisen tittelillä alkaa olla jo perinteitä.
Hienoja titteleitä kaikki, mutta palkitsemisten repertuaaria voisi vielä monipuolistaa ja kuorruttaa tunnustuksia ripauksella arvovaltaa. Otetaan käyttöön englantilaisen esimerkin mukaiset tittelit, jotka ovat kytköksissä tiettyyn alueeseen: Liipolan varakreivi, Mukkulan markiisi, Jalkarannan jaarli, Tenava–Tonttilan herttua...
Paikallisten päättäjien täytyy vain linjata, jaetaanko tittelit ansioilla vai ovatko ne ostettavissa rahalla. Jälkimmäinen vaihtoehto on nykyisessä taloustilanteessa varsin houkutteleva.
Samalla on hyvä käydä vastaava keskustelu, joka Englannissa käytiin jo viime vuosituhannen loppupuolella: ovatko tittelit periytyviä vai ainoastaan elinikäisiä? Ja liittyykö niihin poliittista valtaa vai ei?
Enää pitäisi tietää, kuka on Lahden kuningas tai kuningatar. Kysymys olisikin jo ratkaistu, jos tänne olisi saatu perustettua pormestarin tehtävä.
Nykyisessä tilanteessa on luontevinta ajatella, että kuninkaallisen kruunu kuulu valtuuston puheenjohtajalle, joka on muodollisesti valtahierarkian huipulla, mutta ei kuitenkaan käytä päivittäisessä päätöksenteossa valtaa. Päivittäisestä asioiden johtamisesta vastaavat enemmän kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja kaupunginjohtaja, joita voi verrata brittijärjestelmän pääministeriin.
Brittien monarkiasta voi ottaa myös mallia lahtelaisten päättäjien palkkioihin, jotka perinteisesti herättävät kovaa parranpärinää.
Luin Elisabethin suru-aikana Kauppalehdestä mielenkiintoisen uutisen, jossa eriteltiin Englannin kuningashuoneen mittavaa omaisuutta. Hämmästyttävässä luettelossa pisti silmään muun muassa maininta siitä, että kuningatar tai kuningas omistaa periaatteessa puolet Englannin rantaviivasta ja vieläpä meren pohjaakin 20 kilometrin päähän rannikosta.
Tuollainen omistus on toki pitkälti teoreettista. Ei kuningas tai kuningatar voi tehdä rantaviivalle ihan mitä haluaa, koska kyseessä ei tarkalleen ottaen ole hänen henkilökohtainen omaisuutensa, vaan se on kytköksissä monarkki-instituution. Tässä on vissi ero esimerkiksi niihin linnoihin, jotka olivat Elisabethin henkilökohtaista omaisuutta.
Mutta kaikesta huolimatta komealtahan se kuulostaa. Ajatella jos Lahdessakin voisi soveltaa vastaavaa periaatetta: kaupunginvaltuuston puheenjohtaja omistaisi toimikautensa ajan nimellisesti Vesijärven pohjan Teivaan satamasta Enonsaareen, kaupunginhallituksen puheenjohtajalle tulisi Joutjärvi ja leikkialuetoimikunnan puheenjohtajallekin jäisi vielä Likolampi.
Ja vielä yksi erikoinen brittimonarkian yksityiskohta sovellettavaksi: hallitsija omistaa maan villit joutsenet. Hän on myös ainoa ihminen, joka saa syödä joutsenta.
Lahtelaisessa versiossa vastaava etuoikeus kytkeytyy tietenkin valkoposkihanhiin. Vaikea kuvitella ensimmäiseksi edun haltijaksi ketään muuta kuin rakennus- ja ympäristölautakunnan puheenjohtajaa Jani Walleniusta (kok.).
Tässä vaiheessa moni teistä on todennäköisesti jo sitä mieltä, että nyt viimeistään on korkea aika padota tämä tajunnanvirta.
Hyvä on, mutta jäädään vielä seuraamaan, mitä kaikkea paikalliset päättäjät onnistuvat keksimään. Kaikki on mahdollista. Olivathan lahtelaiset demaritkin viime viikolla opintomatkalla Lontoossa sikäläisen työväenpuolueen vieraana heti Elisabethin hautajaisten jälkeen. Siitä todisteena on esimerkiksi valokuva, jossa Kimi Uosukainen oli sikäläisen lordin vieressä.
Tuollaisiakin tilanteita varten paikallisille päättäjille olisi syytä saada riittävän komeat tittelit, jotta he eivät vahingossakaan joudu tuntemaan alemmuudentunnetta.