Pääkirjoitus | Maanpuolustuksen kivijalka tehdään meidän kaikkien päivittäisessä arjessa

Venäjän hyökkäys Ukrainaan hallitsee uutisotsikoita ja myös Suomen poliittista keskustelua. Puolustusmäärärahoihin on tulossa korotuksia ja keskustelu maamme turvallisuuspoliittisista linjauksista käy kuumana. Näin sen pitää nyt ollakin, koska maailma on muuttunut perusteellisesti ja uuteen tilanteeseen on reagoitava määrätietoisesti.

Kaiken tämän varjossa monen muun elämänalueen asiat tuntuvat helposti toissijaisilta, ellei vähäpätöisiltä. Esimerkiksi uuden aluevaltuuston ensimmäinen kokous olisi vielä muutama viikko sitten saattanut tuntua historiallisesti merkittävältä tapahtumalta, onhan kyseessä vuosikausia valmistellun jättämisen sote-uudistuksen merkittävä virstanpylväs.

Nyt aluevaltuusto aloitti työskentelynsä ilmapiirissä, jossa suuren yleisön huomio ja mielenkiinto on väistämättä aivan muualla.

Asia ei ole kuitenkaan lainkaan näin mustavalkoinen. Puolustuspolitiikka ei ole mikään päivittäisestä arjestamme erillinen saareke. Päinvastoin, paikallisella tasolla tehdään koko ajan päätöksiä ja tekoja, joilla on olennaisen tärkeä merkitys maanpuolustuskykymme kannalta. Asiaa ei vain yleensä tule ajateltua tuosta näkökulmasta.

Suomalaisen puolustuspolitiikan kivijalka on kansalaisten maanpuolustustahto. Se rakentuu sen varaan, että tämä maa ylipäätänsä koetaan puolustamisen arvoiseksi. Muussa tapauksessa on turha käyttää isoja rahasummia hävittäjiin, ilmatorjuntajärjestelmiin tai laivaston uusiin aluksiin.

Suomessa maanpuolustustahto on perinteisesti ollut Euroopan kärkipäätä. Se ei ole yllättävää maamme historia huomioiden. Mitään ei tule ottaa kuitenkaan itsestäänselvyytenä. Nykyisessä sosiaalisen median viestintäympäristössä vihamielisellä valtiolla on käytettävissään entistä isompi ja monipuolisempi työkalupakki, jonka avulla se voi vaikuttaa toisen maan kansalaisten asenteisiin ja ilmapiiriin yrittäessään rapauttaa maanpuolustuksen henkistä kivijalkaa.

Rapauttaminen tapahtuu hyödyntämällä yhteiskunnallisia jakolinjoja ja ihmisten välistä vastakkainasettelua. Mitä isommat riidat normaaliaikoina, sitä vähemmän yhteen hiileen puhaltamista tiukan paikan tullen. Vihamielisen informaatiovaikuttajan unelmakohde on henkilö, joka kokee, että yhteiskunnalla ei ole hänelle mitään annettavaa eikä hänellä ole syytä olla kiitollinen kenellekään.

Tästä päästäänkin paikallisen arjen ja maanpuolustuksen väliseen kiistattomaan kytkökseen. Mitä paremmin onnistumme ehkäisemään huono-osaisuutta ja pitämään kaikki kansalaiset aktiivisina yhteiskunnan jäseninä, sitä vaikeampaa vihamielisen eripuran kylväjän on onnistua tavoitteissaan.

Yhtään liioittelematta voidaan sanoa, että jok’ikinen sosiaalityöntekijä, opettaja, työvoimatoimiston virkailija tai päihdekuntouttaja tekee myös maanpuolustustyötä, vaikka ei asiaa olisikaan koskaan noin ajatellut.

Sama koskee tietenkin kaikkia paikallistason päättäjiä, joiden pöydällä on harva se päivä mitä erilaisimpia ihmisten hyvinvoinnin tukemiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn tähtääviä hankkeita. Nyt yhä useampi tällainen päätös pyörähtää uuden aluevaltuuston kautta.

Eikä sovi unohtaa yksityisen sektorin työntekijöitä ja yrityksiä, joiden tuottamilla verotuloilla kaikki tämä viime kädessä rahoitetaan.

Suomessa arkista maanpuolustustyötä tehdäänkin koko ajan ja kaikkialla. Eleettömästi ja ilman koko yhteiskunnan läpäisevää päälle liimattua militarismia, päinvastoin kuin itänaapurissa. Maanpuolustushengen ylläpitämisessä on isolta osin kyse asioista, jotka olisi syytä tehdä hyvin joka tapauksessa.