Ämpärillinen: Kyllä, poliitikkokin on ihminen

Yksi Yleisradion Politiikka Suomi -sarjassa mukana olevista poliitikoista on suomalaisen politiikan ikiliikkuja Paavo Väyrynen. Ohjelmassa käydään läpi myös Väyrysen taannoinen klassikkokysymys: ”Voiko vitutukseen kuolla?” Katja Juurikko

Yleisradion uusi Politiikka Suomi -sarja on herättänyt suitsutusta niin tavallisten kansalaisten keskuudessa kuin poliitikkojen joukossa yli puoluerajojen. Sarjaa on kiitelty siitä, että poliitikot nähdään siinä eri tavalla kuin yleensä julkisuudessa. He puhuvat avoimesti myös tunteistaan ja näyttävät olevan loppujen lopuksi ihan tavallisia ihmisiä. Niinpä politiikan väännöt ja kohut jättävät heihinkin väistämättä jälkensä, kuten kävisi kenelle tahansa vastaavaan myllyyn joutuneelle.

Tuossa ei luulisi olevan mitään ihmeellistä ja yllättävää. Kyllähän tuon on jokainen ajatteleva ihminen aina ymmärtänyt. Sarjan kiinnostavuus perustuukin siihen, että poliitikot on kerrankin saatu puhumaan sinänsä yksinkertaisista asioista mahdollisimman suoraan ja aidosti. Ilman jatkuvaa poliittisen esityksen ja teatterin tuntua, joka on aina leijuilemassa virallisemmissa yhteyksissä annettujen lausuntojen ympärillä.

Sarjan ansiosta satunnaisellekin katsojalle saattaa avautua, että politiikka on paljon muutakin kuin jatkuvaa valtakamppailua ja peliä, jollaisena se helposti julkisuudessa näyttäytyy.

Näkökulman laajennus on mielestäni paikallaan, koska olen samaa mieltä siitä, että poliitikot saavat välillä kohtuutontakin huomiota osakseen. Tämä näkyy myös täällä paikallisella tasolla.

Vakiintuneen tavan mukaan julkisessa keskustelussa on tapana syyttää epämääräisesti ”päättäjiä” milloin mistäkin. He ovat yleensä vähintäänkin vieraantuneita tavallisen kaupunkilaisen elämästä. Melko usein he saattavat olla myös korruptoituneita. Todellisuudentajukin heiltä on säännöllisin väliajoin hämärtynyt. Ja joskus he sekoilevat ja mokailevat muuten vaan.

Enää pitäisi vain tietää, keitä näillä mystisillä päättäjillä tarkoitetaan. Tyypillisessä kommentissa heistä puhutaan yhtenä könttänä, joten ainoa looginen tulkinta on, että arvostelu kohdistuu valtuustoon kokonaisuudessaan. Toisin sanottuna jokainen valtuustoon pääsevä kaupunkilainen muuttuu vaaliyönä yhdessä silmänräpäyksessä tavallisesta kaupunkilaisesta jonkinlaiseksi arjen yläpuolella olevan eliitin edustajaksi.

Nykyinen valtuusto on hyvin monenkirjava läpileikkaus kaikista kaupunkilaisista.

Mielikuva on mahdollisimman väärä ja harhaanjohtava. Valtuusto ei todellakaan ole yhdestä puusta veistetty joukko, joka ajattelee asioista pohjimmiltaan samansuuntaisesti muodollisen asemansa johdosta.

Ajatellaanpa vaikka nykyistä valtuustoa, joka on hyvin monenkirjava läpileikkaus kaikista kaupunkilaisista. Joku on alle kymmenen vuotta sitten elänyt kaduilla ja piikittänyt suoniinsa huumeita. Toinen on äskettäin istunut kadulla autojen edessä ja viettänyt sen seurauksena yönsä putkassa. Toisaalta olenpa myös sivukorvalla kuullut joskus sellaistakin, että erään valtuutetun autoissa pelkkien lisävarusteiden hinta oli 70 000 euroa.

Siinä vain muutama kiinnostava esimerkki. Lisäksi valtuustosta löytyy pilvin pimein huomattavasti tavanomaisemmalla ”ansioluettelolla” varustettuja henkilöitä, joiden elämäntarinaan myös moni keskivertolahtelainen pystynee samaistumaan. Eläkeläisiä, duunareita, ruuhkavuosia eläviä perheenäitejä ja -isiä, keskiluokkaisen keskituloisia toimihenkilöitä, työelämään tulossa olevia opiskelijoita.

59 erilaista ihmistä, jotka elävät arkeaan tässä kaupungissa siinä missä kuka tahansa meistä. Päättäjien arvostelu onkin heti paljon perustellummalla pohjalla, jos kritiikki perustuu päätöksenteossa käsiteltävään asiaan ja kohderyhmä on edes jotenkin rajattu. Esimerkiksi Liisun kannattajiin tai vastustajiin.

Poliitikotkin ovat ihmisiä, mutta ei se politiikan suttuinen julkisuuskuvakaan ihan tyhjästä ole syntynyt. Valta turmelee, raha turmelee, ja yhdessä ne saattavat olla erityisen turmeleva yhdistelmä.

Tämä vaikuttaa väistämättä ihmisten toimintaan myös täällä paikallistasolla, jossa suhteellisen pienetkin kokouspalkkiot saattavat toimia polttoaineena poliittisille kylätappeluille. Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistaa, että tässäkään asiassa valtuutetuista ei voi puhua yhtenä joukkona.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että emme me toimittajatkaan ihan syyttömiä ole politiikan hähmäiseen julkikuvaan. Poliittisessa journalismissa konfliktit saavat tyypillisesti enemmän palstatilaa kuin arkinen puurtaminen. Ilmiö ei ole ongelmaton, mutta sille on mielestäni luontevat syynsä. Se on oman tarinansa aihe, johon palataan myöhemmin tällä palstalla.

Kommentoi