Ämpärillinen: Eurojen vertailussa syytä mennä pintaa syvemmälle

Kivimaan monitoimitalo on yksi viime vuosien isoista kouluinvestoinneista Lahdesssa. Uusista rakennuksista tulee sivistystoimelle merkittäviä vuokrakuluja, mikä yleensä lisää myös paineita karsia kiinteistökuluja harventamalla palveluverkkoa. Asia on jälleen ajankohtainen näinä aikoina. Katja Luoma

Kaupungin rahankäyttöä koskevissa väittelyissä kuulee usein toteamuksen, jonka mukaan joitakin rahankäyttökohteita ei voi verrata keskenään. Tyypillisesti tällä yritetään vaimentaa keskustelua ja leimata populisteiksi sellaiset henkilöt, jotka ovat rinnastaneet jonkin mielipiteitä jakavan menoerän johonkin täysin välttämättömään kaupungin perustoimintaan.

Esimerkkejä löytyy paikallisesta keskustelusta vaikka kuinka paljon. Viime vuosina tällaista vastakkainasettelua on saattanut näkyä esimerkiksi älypyörätien ja koulujen kesken, myös kulttuurimenot nousevat vastaavassa hengessä esiin säännöllisiin väliajoin. Unohtamatta kaikkia niitä miljoonia, joita urheilukeskukseen ja mäkimonttuun on vuosien saatossa käytetty.

Mielestäni kaikki tällaiset rinnastukset ja vertailut ovat ihan paikallaan. Kyse on yhdestä ja samasta veronmaksajien selkänahasta revitystä veropotista, vaikka kuka tahansa yrittäisi muuta väittää.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin pakko todeta, että rahankäyttöä koskevassa keskustelussa toivoisi näkevänsä paljon nykyistä enemmän älyllistä rehellisyyttä ja vähemmän tarkoitushakuista osatotuuksien esittämistä.

Ensin on pakko lähteä liikkeelle aivan perusasioista, koska nekin tuntuvat olevan yllättävän usein hukassa. Ei ole mitenkään tavatonta, että joku tietystä menoerästä suivaantunut kommentoija sortuu alkeelliseen argumentointivirheeseen ja sekoittaa lahjakkaasti kaupungin investointimenot ja käyttötalousmenot.

Rautalangasta vääntäen: käyttötaloudella tarkoitetaan vuosittaisia juoksevia menoja ja tuloja, investoinnilla taas kertaluonteista sijoitusta, jonka vaikutukset ulottuvat tulevaisuuteen.

Kyse on yhdestä ja samasta veronmaksajien selkänahasta revitystä veropotista, vaikka kuka tahansa yrittäisi muuta väittää.

Esimerkki tavallisen ihmisen mittakaavassa: oman asunnon osto on investointi, josta aiheutuu käyttötalouteen vaikutuksia asunnon hoitokuluina ja toisaalta asuntolainan lyhennyksinä ja korkoina. Mikäli kyseessä on sijoitusasunto, odotettavissa on myös tuloja vuokrina.

Hyvä esimerkki investointi- ja käyttömenojen sekoittamisesta on taannoinen keskustelu Toriparkista. Silloinhan parkin rakentamiskustannusten väitettiin olevan pois suunnilleen vanhusten hoidosta, koululaisten pyyhekumeista ja ties mistä.

Totuus oli kuitenkin ihan muuta, sillä kyseessä oli kaupungin tytäryhtiön lainarahalla tekemä hanke, jonka hallin käyttäjät ajan myötä maksavat käyttömaksuina ja velvoiteautopaikkoina. Ennen koronan aiheuttamaa käyttäjämäärien laskua parkkihallin talous olikin jo ehtinyt kehittyä ennakoituakin paremmin. Kokonaan oma lukunsa on, mikä arvo lasketaan sille, että parkki mahdollisti merkittävää lisärakentamista keskustaan. Sekin on tavallaan epäsuorasti investoinnin tuottoa.

Asetelma muuttuu hie‑ man toisentyyppiseksi, kun tarkasteluun otetaan kaupungin perustoimintaa varten tehdyt investoinnit, joista isoimpia ovat uudet koulurakennukset.

Jokainen uusi monitoimitalo näkyy kaupungin sivistystoimialan taloudessa kohonneina vuokrakuluina, koska koulut ja päiväkodit ovat käytännössä vuokralaisina kaupungin Tilakeskuksen hallinnoimissa tiloissa. Karkean nyrkkisäännön mukaan investoinnista aiheutuu vuosittaisia vuokrakuluja noin kymmenen prosenttia investoinnin kokonaishinnasta.

Tämä heijastuukin vääjäämättä esimerkiksi koulujen rahankäyttöä koskevaan keskusteluun. Kohonneet kiinteistökulut aiheuttavat painetta tehdä leikkauksia varsinaiseen opetustoimintaan, mikä taas johtaa keskusteluun kiinteistökulujen karsimisesta. Syntyy klassinen vastakkainasettelu ”seinien” ja ”opetuksen” välillä.

Ikiliikkuja on valmis: muutaman vuoden välein palveluverkkotarkastelu, minkä johdosta lakkautetaan esimerkiksi lähikouluja toiminnan tehostamisen ja kiinteistökulujen karsimisen nimissä. Lakkautettavan pisteen lähistöllä asuvat tuntevat muutoksen arjessaan hyvinkin voimakkaasti. Asia on jälleen ajankohtainen, kun sivistyslautakunnan odotetaan ottavan näinä aikoina kantaa tuoreimpaan palveluverkon päivitykseen.

Tilanne on samankaltainen liikuntapuolella. Kaupungin liikuntatoimi maksaa liikuntapaikoista vuokraa tilakeskukselle, mikä näkyy ja tuntuu myös aiheesta käytävässä keskustelussa.

Esimerkiksi Kisapuiston uusi jalkapallostadion olisi todennäköisesti rakennettu ajat sitten, jos kenenkään ei tarvitsisi murehtia investoinnin aiheuttamista pääoma- ja käyttökuluista. Kaupungin liikuntatoimi ei ymmärrettävästi ole halunnut ottaa vastuulleen stadionin pääkatsomoa, koska sen ei ole mitenkään välttämätön sen perustoiminnan kannalta. Junioreiden ja harrastajien tarpeita varten riittää asianmukainen kenttä.

Keskustelua herättävissä kaupungin liikenneinvestoinneissa ei ole vastaavalla tavalla suoraviivaista vuokravaikutusta kuin esimerkiksi koulu- ja stadionhankkeissa.

Katuinvestointi näkyy monen muun investoinnin tavoin ennen kaikkea kaupungin taseessa kasvaneena velkapottina, mutta ei siitä yksikään virkamies saa niskaansa vastaavaa päivittäiseen rahankäyttöön konkreettisesti vaikuttavaa ”vuokrarasitetta” kuin esimerkiksi koulujen tai urheilukenttien tapauksessa. Mielenkiintoista onkin miettiä, mikä vaikutus tällä on hankkeista käytävään keskusteluun ja valmisteluun.

Ajan myötä katu toki kuluu ja aiheuttaa näin laskennallista korjausvelkaa. Lopulta tarvitaan esimerkiksi uutta päällystettä, minkä johdosta tehdään sitten aikanaan uudet investointipäätökset. Tuloslaskelman puolella katuinvestoinnin vaikutus näkyy poistojen kohdalla.

Katuinvestointien vaikutuksia arvioitaessa on otettava huomioon myös kadun hoitokulut, jotka ovat Lahdessa keskimäärin 0,9 euroa neliötä kohden vuodessa. Tuollakaan tiedolla ei tosin ole sanottavaa merkitystä, jos kyse onkin siitä, että muutetaan jonkin katutilan käyttötarkoitusta kasvattamatta varsinaisesti sen pinta-alaa. Tästähän on kyse esimerkiksi Vesijärvenkadun kohutuissa suunnitelmissa.

Kaikissa investointipäätöksissä pitäisi arvioida investointimenojen lisäksi oletettuja tuottoja. Paljon puhuttua Liisu-suunnitelmaa kaikkine katumuutoksineen on perusteltu muun muassa sillä, että niiden avulla saadaan ajan myötä miljoonien eurojen edestä terveyshyötyjä, kun ihmiset siirtyvät auton ratista kevyempiin kulkumuotoihin.

Uskottavaa vai ei? Vähintäänkin epävarmaa, kuten missä tahansa investointipäätöksessä, jonka tekijällä ei ole kristallipalloa käytettävissään.

Entä miten lasketaan muiden investointien tuottoja? Mikä rahallinen arvo annetaan kouluinvestoinneissa sille, että lapsemme saavat opiskella terveellisessä ympäristössä? Vai onko se edes rahalla mitattava asia?

Entä kaupungin viime vuosien isoin yksittäinen hanke, 70 miljoonan euron rahoitusosuus kehätien rakentamiseen? Kuinka paljon tie tuo talousalueelle sellaista uutta yritystoimintaa, joka ei muuten tänne olisi tullut? Ja paljonko siitä tulee lopulta kaupungille lisää verotuloja? Miten laskelmissa on otettava huomioon se fakta, että kaupungilta menee vielä kymmeniä miljoonia kehätien lähellä olevien yritystonttien valmisteluun hankalien maaperäolosuhteiden vuoksi? Mikä arvo on lyhentyneillä matka-ajoilla?

Pienikin pintaraaputus riittää osoittamaan, että erilaisten menoerien ja investointien aukoton vertailu on loputon suo. Niinpä asiat on helppo saada näyttämään omaa näkökantaa tukevilta valitsemalla sopivia palasia todellisuudesta. Asiaan perehtyneenkin päättäjän tai kommentaattorin on helppo sotkea puurot ja vellit tahtomattaankin.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että raflaavista vertailuista pitäisi luopua. Ne ovat enemmän kuin paikallaan keskustelun herättämiseksi ja vakiintuneiden käsitysten ravistelemiseksi. Yhdestä ja samasta verorahapotista on todellakin koko ajan kyse. Samalla on syytä pitää kirkkaana mielessä, että numeroiden takana oleva todellisuus ei aina ole kiteytettävissä yhden rivin iskulauseisiin.

Kommentoi