Pääkirjoitus: Poliittiset teatterinaamiot syrjään

Olemme nähneet vastaavan käsikirjoituksen ties kuinka monta kertaa. Tasavallan hallitus on käynyt valtion rahankäyttöä koskevat neuvottelut ja ministerit astelevat kameroiden eteen kertomaan lopputuloksesta. Jokaisen puolueen edustaja korostaa omia neuvottelusaavutuksiaan ja esiintyy ennen kaikkea omalle kannattajakunnalleen.

Tällä kertaa juonen kulkuun oli kehitetty lisää käänteitä ja tarinaa oli pitkitetty. Kahdeksan päivää kestänyt hallituksen puoliväliriihi oli poliittisen teatterinkin mittapuulla omaa luokkaansa oleva suoritus.

Neuvotteluiden jälkinäytöksessä nähtiin mielenkiintoista uutta poliittista kulttuuria. Iltalehti julkisti neuvotteluiden kulissien takaisia tapahtumia kuvaavaan seikkaperäisen kuvauksen, jonka perusteella pääministeri Sanna Marin (sd.) vei Annika Saarikkoa (kesk.) kuin litran mittaa.

Juttu oli ansiokasta työtä journalistisen tiedonhankinnan ja päätöksenteon läpivalaisun vinkkelistä katsottuna, mutta yksityiskohtaisuudessaan se herättää myös kysymyksiä. Tapahtumien kuvauksissa oli sellaisia tietoja, jotka on voitu livauttaa julkisuuteen käytännössä vain pääministerin itsensä myötävaikutukselta. Väistämättä vaikuttaakin siltä, että hän veti hankalaksi osoittautuneen hallituskumppaninsa vielä jälkikäteen kölin alta luottotoimittajansa avustuksella.

Keskustan ärhentelyssä ja uusia piirteitä saaneessa jälkipyykissä on kyse pohjimmiltaan samasta ilmiöstä. Suomalainen puoluekenttä on pirstaloitunut, joten jok’ikisellä puolueella on entistä kovempi tarve keksiä uusia temppuja tuodakseen esille omaa painoarvoaan ja ylipäätänsä koko olemassaolonsa tarkoitusta.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Valtakunnallisesta politiikasta valuu aina vaikutteita myös tänne paikalliselle tasolle.

Lahtelaisessakin politiikassa on nähty monenlaisia tapoja nostaa omaa profiilia. Eikä nyt puhuta vain niistä kaikkein äänekkäimmistä valtuutetuista, jotka hiljaisempien mielestä saavat liikaa huomiota.

Hyvästä esimerkistä käy varhaiskasvatuksen palveluseteliä koskeva keskustelu, joka on ollut perinteisille oikeisto- ja vasemmistopuolueille erinomainen tilaisuus teroittaa ideologisia miekkojaan taistelukuntoon. Kiistassa on kiteytetysti kyse siitä, halutaanko painottaa yksityisten yritysten vai julkisen sektorin roolia varhaiskasvatuspalveluiden järjestämisessä.

Asiaa koskeva nokittelu sataa mielikuvissa lopulta sekä oikeiston että vasemmiston laariin, koska tietynlaisen poliittisen katsomuksen omaava peruskannattajakunta saa vahvistusta omille ennakkokäsityksilleen.

Ei olisi iso yllätys, jos tiettyjen puoluetoimistojen suunnaltakin olisi vinkattu, miten kuntapäättäjien kannattaa reagoida, kun aihe nousee esille paikallisella tasolla.

Ei mennä enää kevään palveluseteliväännön yksityiskohtiin muuten kuin muistuttamalla asian mittaluokasta. Keväällä väiteltiin lehtien palstoja myöten pitkään ja hartaasti esityksestä, jonka mukaan päivähoidon palvelusetelin arvoa oltiin laskemassa 830 eurosta 825 euroon. Kaiken kaikkiaan kyse oli hieman yli 100 000 euron säästöesityksestä osana varhaiskasvatuksen säästöpakettia.

Ottamatta kantaa palvelusetelin puolesta tai vastaan, ulkopuolisin silmin katsottuna keskustelu velloi hämmentävän vilkkaana asian mittasuhteisiin nähden. On vaikea uskoa, että viisi euroa sinne tai tänne suistaa kaupungin päivähoitopalvelut ankean vaihtoehdottomaan sosialismiin tai amerikkalaismalliseen riistokapitalismiin.

Palveluseteli onkin noussut jo ajat sitten paikallisessa päätöksenteossa samantyyppiseen asemaan kuin turve valtakunnallisessa politiikassa. Todellista kokoaan suuremmaksi asiaksi ja ideologisten kamppailuiden välikappaleeksi.

Tulevalla vaalikaudella paikallisillakin päättäjillä on todennäköisesti entistä enemmän tarvetta terävöittää profiiliaan. On paljon mahdollista, että uudessa valtuustossa on entistä enemmän keskikokoisia ryhmiä eikä juurikaan isoja.

Tämä saattaakin poikia paikallisen tason versioita äskettäisestä hallitusdraamasta. Outoja näytöksiä, joissa mopo karkaa käsistä ja uhkaa suistua kuilun pohjalle.

Poliittisten tunteiden kuumentuessa saattaa pahimmillaan unohtua, kenelle päätöksiä lopulta tehdään. Tavallista kaupunkilaista ei lopulta hirveästi kiinnosta, mikä puolue on voittanut tai hävinnyt kaupungintalon poliittisissa hiekkalaatikkotappeluissa.

Olennaisinta on, että syntyy päätöksiä, jotka vievät kaupunkia eteenpäin ja parantavat kaupunkilaisten arkea.

Tällaisten päätösten teko vaatii aina sitä, että vähintään 30 valtuutettua on jostakin asiasta samaa mieltä. Enemmistön kasaaminen on politiikan peruskauraa ja kovaa arkista työtä, joka ei läheskään aina näy otsikoissa. Tarvitaan neuvotteluja, kompromisseja ja kykyä työntää oma ego syrjään yhteisymmärryksen tieltä.

Päättäjät on valittu ennen kaikkea hoitamaan yhteisiä asioitamme, ei esittelemään omaa erinomaisuuttaan. Valveutuneet äänestäjät palkitsevat todellisista teoista ilman ylimääräistä itsensä korostamista tai ideologista kuorrutusta.

Kommentoi