Lukijalta: Vanhustenhoitoa Lahdessa

Leo Vilén

Appeni pitkälle edennyt muistisairaus päätyi viime vuoden huhtikuussa tilanteeseen, jossa 88-vuotias anoppini joutui toteamaan, että hän ei jaksa enää. Vaimoni sinnikkään työn tuloksena apelleni järjestyi hoivapaikka Wanhasta Lahdesta, jonne hänet siirrettiin 22.5.2020.

Vastaanotto oli ystävällinen ja hoitaja, josta tuli yhteys­henkilömme asiallinen ja yhteistyöhön valmis. Koronaepidemia toki vaikeutti yhteisiä tapaamisia mutta rakennuksen terassilla pystyimme tapaamaan. Syksyn aikana sallittiin tapaamiset omaisille jo appeni huoneessa.

Syksyn aikana hoivakodissa tapahtui runsaasti henkilömuutoksia. Appeni vastaanottanut hoitaja vaihtui, laitoksen johtaja vaihtui, mielestämme koko ilmapiiri muuttui. Omaisten oli vaikea saada laitoksen henkilökuntaa kiinni, puheluihin ei vastattu ja vierailujen yhteydessä henkilökunta oli selvästi vaivautunut kysymyksistä appeni kuntoon liittyen. Osittain varmasti siksi, että kaikilla ei ollut riittävää suomen kielen taitoa.

Erään vierailun yhteydessä näimme, että apeltani oli otettu verikoe. Asiasta kysyessämme, henkilökunta ei kyennyt asiaa selvittämään vaan ainoastaan lääkäri pystyisi vastaamaan kysymyksiimme. Lääkäriä oli vielä hankalampi saada puhelimen päähän kuin muuta henkilökuntaa.

Appeni, joka vielä hoitolaitokseen siirrettäessä pystyi itse liikkumaan rollaattorin avulla ja liikkui sen kanssa useamman kuukauden hoitolaitoksessakin, oli vuoden loppuun mennessä tilanteessa, jossa omaehtoinen liikkuminen ei enää onnistunut.

Kaikki toiminta tapahtui hänen huoneessaan ja vähäisetkin voimansa menettäneenä tuomittuna sänkyynsä. En ota kantaa siihen, onko kyseisen hoitolaitoksen toimintamalli syynä omaisten mielestä ennenaikaiseen, virikkeettömään omaan sänkyyn tuomitsemiseen.

Me työnnämme ikävät asiat sivuun, hautaamme ne mielessämme mahdollisimman syvälle ikään kuin niitä ei olisi.

Sen sijaan on omien havaintojeni myötä ilmiselvää, että ulkopuolisesta avusta riippuvaisten vanhusten kohtalo on tämän päivän Suomessa karu.

Tätä tilannetta eivät muuta politiikkojen tekopyhät kannanotot arvokkaasta elämän loppusuorasta eivät myöskään desimaalitason päätökset hoitajamitoituksista. Vanhuksiemme suhteen me kärsimme kollektiivisesta asennevammasta.

Me työnnämme ikävät asiat sivuun, hautaamme ne mielessämme mahdollisimman syvälle ikään kuin niitä ei olisi. Se, mikä ei ole silmissä, sitä ei ole olemassa.

Me emme suostu asiallisesti keskustelemaan eutanasiasta, vaikka vuosikausia rinnallamme tepastelleen lemmikkimme kärsimykset olemme valmiita lopettamaan parilla piikillä. Monia vanhuksiamme näennäisesti hoitavia yrityksiä voisi verrata ahneisiin konkurssipesänhoitajiin. Hoidonkohteena oleva pidetään hengissä niin kauan kuin pesä on tyhjä.

Tämän vuoden alussa saimme apelleni paikan toisesta hoitolaitoksesta. Nykyään hänet viedään ruokailemaan muiden seuraan ja hänen liikuntakykynsä yritetään palauttaa tasolle, jossa hän rollaattorin avulla voisi ottaa edes muutaman askeleen.

Kommentoi