Ämpärillinen: Onneksi politiikka ei pilannut Sisäilmaani

Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä Ylen kanavilla julkaistu draamakomedia Sisäilmaa on jakanut voimakkaasti mielipiteitä.

Itse kuuluun niihin ihmisiin, jotka nauroivat ja ulvoivat ääneen minisarjaa katsoessaan. Mielestäni se oÄätellen sen kohtauksiin on helppo samaistua mitä erilaisimmilla työpaikoilla.

Jostakin on tupsahtanut tulostavoitteita, joilla ei välttämättä ole hirveästi kosketuspintaa arkitodellisuuden kanssa. Ihmisten työpäivät täyttyvät kiireellisestä, mutta tarkoituksettomalta tuntuvasta puuhastelusta, jossa olennaisinta on se, miltä asiat näyttävät. Touhukkaat henkilöbrändit kiillottavat imagoaan ja palavareissa puksuttava puppugeneraattori muistuttaa ajoittain vain etäisesti suomen kieltä.

Supermahdollistamismallin pilotointiin olisi hyvä saada draivia asiakasrajapinnassa ja sitä rataa.

Kaikesta tästä seuraa traagisiakin ihmiskohtaloita, mutta katsomiskokemus ei pääse missään vaiheessa livahtamaan synkkyyden puolelle, koska koko sarjan tyylilajina ja pohjavireenä on absurdi sekoilu ja liioittelu.

Kaikki eivät ole kokeneet sarjaa samalla tavalla. Kommenttien perusteella moni on pystynyt katsomaan sarjasta korkeintaan ensimmäisen jakson, jos sitäkään.

Sarja oli kuulemma vasemmistolaista propagandaa, joka oli tarkoituksellisesti ajoitettu tähän ajankohtaan kuntavaalikevään kynnykselle.

Jonkun mielestä sarjassa on liikaa huutamista ja kiroilua, joku moittii ennalta-arvattavaa käsikirjoitusta tai teatterimaisia näyttelijäsuorituksia.

Ei siinä mitään, katsomiskokemus on aina jokaisen henkilökohtainen asia. En osaa pitää noita kriittisiäkään reaktioita erityisen yllättävinä, pikemminkin odotettuina. Onnistuneen kulttuuri- ja viihdetuotoksen tyypillinen tunnusmerkki on, että se jakaa mielipiteitä.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta huomasin hämmästeleväni yhtä asiaa sarjan herättämissä reaktioissa.

Joidenkin keskusteluketjujen perusteella tuli sellainen vaikutelma, että ihmisten poliittinen kanta vaikutti hyvin voimakkaasti heidän tapaansa katsoa ja tulkita koko sarjaa. Kriittisiä kommentteja tuntui kasautuvan erityisesti poliittisen kentän oikealle reunalle.

Joku sai kakistettua ääneen, mistä kenkä puristaa: koko sarja oli kuulemma vasemmistolaista propagandaa, joka oli tarkoituksellisesti ajoitettu tähän ajankohtaan kuntavaalikevään kynnykselle.

Niin, kaipa sen voi noinkin nähdä. Olihan sarjassa nähtävissä ilmiselvää irvailua edesmenneelle aktiivimallille. Oma katseeni ei kuitenkaan kiinnittynyt siihen, vaan alussa kuvaamaani nykyaikaisen työelämän karnevalisointiin.

Tämä tapaus olikin jälleen kerran yksi muistutus siitä, kuinka erilaiselta maailma voikaan näyttää, jos kaikkea katselee poliittisten värilasien läpi. Silloin on helppo nähdä mörköjä sellaisissakin paikoissa, joissa ne jäävät tavalliselta ihmiseltä huomaamatta. Koko maailma näyttäytyy eräänlaisena hyvän ja pahan taistelukenttänä.

En ole ihan varma, onko tuollainen umpipoliittinen elämä ja maailmankuva enemmän raskasta vai jännittävää.

Kysymys kiinnostaa minua henkilökohtaisestikin, koska huomaan yllättävän usein olevani vähän kateellinen poliitikoille.

Luitte oikein. Antakaa kun selitän erikoiselta kuulostavaa tunnustustani. Tarkoitan tällä sitä, että joskus olisi hauskaa tehdä kunnon poliittista propagandaa. Ottaa kantaa asioihin vetämällä mutkat suoriksi ja valikoida vain omaa viestiä tukevia palasia todellisuudesta. Tarvittaessa hieman asiayhteyksistään irrallaan, ilman minkäänlaista kurkistusta kolikoiden toiselle puolelle.

Ihan sama, olisiko tehtävänä oikeistolaista vai vasemmistolaista, liberaalia vai konservatiivista propagandaa. Virkistävästä vaihtelusta se kävisi journalistiselle kirjoittelulle, jossa asioita ainakin yritetään katsoa eri kanteilta, vaihtelevalla menestyksellä.

Omissa mielikuvissani propagandan teko näyttäytyykin huolettomana ja helppona hassutteluna. Jopa melko yksinkertaisena toimintana, koska moniin tilanteisiin on tarjolla valmiit ideologiset ajattelumallit ilman sen kummempaa pääkopan vaivaamista. Katsantokannasta riippuen esimerkiksi yksityinen sektori on automaattisesti hyvä tai huono asia.

Propagandafantasioita mehustellessa ajatus palaa Sisäilmaa-sarjaan. Kuinka tylsää olisikaan, jos riemukas katsomiskokemus olisi mennyt pilalle silmille jumittuneiden värilasien vuoksi! Suorastaan pelottava ajatus.

Kaikesta huolimatta huomaan olevani tyytyväinen, on sittenkin mielenkiintoisempaa ja palkitsevampaa yrittää havainnoida eri sävyjä vähän sivusta katsoen.

Kommentoi