Ämpärillinen: Omat kramppimuistot sen vahvistavat: koronan ja maratonin vertaaminen on vielä osuvampaa kuin moni tulee ajatelleeksi

Kestävyysurheilu voi olla erikoisen näköistä tuohua, kun kilpailijoilla on matkaa takana ja väsymys painaa. Tuire Punkki

Olette varmasti kuulleet viime aikoina ”muutaman” kerran vertauksia, joiden mukaan koronan vastainen taistelu ei ole pikamatka vaan maraton.

Tuohon vertaukseen minun on helppo samaistua. Olen aina ollut suhteellisen hidas mutta kankea, joten räjähtävää nopeutta vaativien lajien sijaan olen löytänyt kaikkein rakkaimmat ja säännöllisimmin jatkuneet liikuntaharrastukseni kestävyysurheilun puolelta.

Kestävyyslajit näyttävät äkkiseltään monotoniselta hinkuttamiselta, juuri sopivalta touhulta kaltaisilleni yksinkertaisille ihmisille. Tämä ei ole ihan koko totuus. Oman kestävyyden rajoja etsiessä on helppo sortua muutamiin alkeellisiin perusvirheisiin ja harhakuvitelmiin.

Niistä minullekin on tähän ikään mennessä kertynyt riittämiin kokemusta. Olenkin eräänlainen itse oppinut väärien ratkaisujen asiantuntija. Siksi väitänkin, että koronan yhteydessä käytetty maratonvertaus voi olla vielä paljon osuvampi vertaus kuin moni on tullut ajatelleeksi.

Kestävyyslajeissa kaikkein pahin tilanne on silloin, jos erehtyy osallistumaan omaan kuntotasoon nähden turhan kovaan suoritukseen. Tästä sain kovimman muistutuksen osallistuttuani Finlandia-hiihtoon jo 16-vuotiaana.

Silloin matkan pituus oli vielä 75 kilometriä ja lähes koko päivän satoi muistaakseni räntää. Pääsin lopulta maaliin, mutta kotona oksensin kolme kertaa verta. Treenipohjaa ei sittenkään ollut vielä riittävästi vaikka talven mittaan oli muistaakseni tullut käytyä säännöllisesti lenkillä.

Koronan tapauksessa vastaava alkushokki nähtiin aivan alkuvaiheessa. Pandemian uhasta oli kyllä puhuttu teoreettisella tasolla pitkään, mutta vasta tositilanne osoitti, että maailma ei ollut siihen kunnolla valmis.

Pitkätkin kestävyyssuoritukset muuttuvat huomattavasti miellyttävämmiksi kokemuksiksi, kun takana on riittävästi harjoituskilometrejä. Hyvin sujuneen harjoittelun ja sitä seuranneen herkistelyvaiheen jälkeen maratoonari on suorituksen alkuvaiheessa täynnä virtaa ja näyttämisenhalua. Matka lähtee taittumaan kevyesti ja vauhti kiristyy salakavalasti. Seuraa flow-tila, jonka kuluessa kello näyttää parempia väliaikoja kuin etukäteen uskalsi ajatellakaan ja sitä kuvittelee pystyvänsä jatkamaan samaa tahtia loputtomiin.

Koronan vastaisessa taistelussa vastaavaan tilanteeseen päästiin nopeasti kevään alkushokin jälkeen. Tiukkojen rajoitustoimien ansiosta olimme lopulta yhteiskuntana hyvästä kunnossa nujertamaan virusta, kaikista alkusekoiluista huolimatta. Hyvä kunto tuotti nopeasti tulosta. Tartuntojen määrä kääntyi nopeasti laskuun ja kesään mennessä olimme jo erittäin seesteisessä tilanteessa. Tilastolukujamme ei todellakaan tarvinnut hävetä kansainvälisessä vertailussa.

Tässä vaiheessa moni huokaisi helpotuksesta ja vapautti omaa käyttäytymistään. Niin oli osittain tarkoituskin. Olihan maan hallituskin alkanut purkamaan rajoituksia, joita paluu normaaliin elämään olisi mahdollista ja talouden pyörät saataisiin pyörimään. Ohikiitävän hetken kaikki näytti rullaavan kuin flow-tilassa.

Jokainen maratonille hairahtanut tietää, että varsinkin aloittelijalla vaikeudet alkavat yleensä viimeistään jossakin 30–35 kilometrin kohdalla. Puhutaan maratonin näkymättömästä seinästä. Siihen törmää sitä rajummin, mitä kovempaa vauhtia on pitänyt alkumatkan aikana.

Omille maratoneille on sattunut aika koviakin törmäyksiä. Esimerkiksi ennätysaikani juoksin kauan sitten Tukholmassa täysin väärällä vauhdinjaolla.

Vielä puolimatkassa näytti siltä, että tavoiteaika alittuu peräti 20 minuutilla. Matkan viimeisillä kilometreillä hyydyin kuitenkin täysin. Jalat kramppasivat, jouduin ottamaan kävelyaskelia ja jossakin vaiheessa muutaman millin korkuinen kadun kaistamaalauskin tuntui valtavalta esteeltä laahustaessani matalalla askeleella.

Kuinka ollakaan, juuri tässä vaiheessa joku tuli ohi lentävän kevyellä askeleella – pukeutuneena Elvis Presleyn Las Vegas -tyyliseen esiintymisasuun ja peruukkiin. Näky painui verkkokalvoilleni oppikirjaesimerkkinä onnistuneesta vauhdinjaosta.

Maaliin pääsin lopulta minäkin ja alle tavoiteajan, mutta jälkimmäisellä puoliskolla tuhraantui 13 minuuttia enemmän kuin ensimmäisellä. Fiksummalla taktiikalla lopputulos olisi ollut parempi.

Koronan vastaisessa taistelussa on nyt pahasti merkkejä siitä, että olemme menossa taannoisen sekoiluni suuntaan, mutta toivon sydämestäni meidän löytävän vielä parhaan mahdollisen rytmin Tukholman Elviksen tavoin.

Iän myötä olen pikkuhiljaa oppinut rauhoittamaan pahimmat alkuhöntyilyt ja välillä olen jopa saanut vauhdinjaon onnistumaan jopa suunnilleen sinne päin. Esimerkiksi viime vuonna pääsin kuin pääsinkin Lahden Ironman-kisan läpi ilman totaalista loppuvaiheen katkeamista ja loppuaikaankin olin hyvin tyytyväinen.

Olin tosin käynyt mielikuvissani sitä vauhdinjakoa läpi miljoona kertaa edeltävän vuoden aikana harjoituslenkkien aikana, joten asia oli jo iskostunut selkäytimeen.

Koronan tapauksessa vastaava mielikuvatreeni ei ole oikein mahdollista, koska kenelläkään ei tässä vaiheessa ole tietoa matkan pituudesta.

Niinpä pääkoppa pitääkin virittää jonkinlaiseen zen-tilaan, jonka aikana olennaisinta on vain jatkaa liikettä, miettimättä sen kummemmin jäljellä olevaa matkaa.

Tarkoittamani mielentila tuli varmasti tutuksi lahtelaiselle Mike Opplandille, kun hän teki Everest-haasteen urheilukeskuksen maastossa.

Koripallovalmentajana tunnettu nykyinen triathlon-harrastaja käveli stadionin tulostaululta suurmäen taakse yhteensä 173 kertaa, jolloin korkeuseroa kertyi Mount Everestin korkeuden verran eli 8 848 metriä. Suoritus kesti kaikkiaan noin puolitoista vuorokautta.

Yleisradiolle antamassaan haastattelussa Oppland esitti mielenkiintoisen havainnon: alamäet olivat lopulta pahempia kuin ylämäet.

Kommentti saattaa tuntua äkkiseltään yllättävältä, mutta ei kuitenkaan lopulta yllätä ketään, joka on kokeillut jyrkähköön alamäkeen kävelemistä. Kovaa touhua polville ja nivelille.

Koronan tapauksessakin ne pahimmat vaikutukset taitavat sittenkin tulla muualta kuin alkuvaiheessa ajateltiin. Pandemian talousvaikutukset kaikkine sosiaalisine seurauksineen aiheuttavat todennäköisesti pidemmällä aikavälillä isommat vahingot kuin itse tauti.

Jotta talouden vaikutukset jäisivät mahdollisimman vähäisiksi, yritämme nyt oppia elämään koronan kanssa mahdollisimman normaalia elämää.

Se tarkoittaa asioiden tekemistä entistä fiksummin.

Kestävyysharjoittelun puolella vastaava temppu on nykyään tehtävissä teknologisten apuvälineiden avulla. Edistynyt sykemittari kertoo oikean palautumisajan treenin jälkeen ja erilaisille harjoituksille on määritelty sykerajat oman kunnon mukaan. Näiden tietojen ansiosta treeni on juuri riittävän kovaa kehittymisen kannalta, mutta ei kuitenkaan liian kovaa, jolloin vaarana on ylikunto.

Vastaavaa tasapainoa haemme nyt koronamaratonilla, kun saamme päivä päivältä lisää ymmärrystä viruksesta ja yritämme löytää parhaan mahdollisen rajoitustoimien tason. Sykemittaria vastaava tekninen apuväline on koronavilkku-sovellus, joka parhaimmillaan mahdollistaa tartuntaketjujen katkaisun hyvin varhaisessa vaiheessa,

Säännöllisen ja nousujohteisen treenin avulla keho sopeutuu epämukavuusalueelle ja oppii sietämään kovaakin rasitusta entistä paremmin. Siitä tulee uusi normaali. Vastaavalla tavalla meille käy lopulta koronan kanssa, kun emme heitä pyyhettä kehään vaikeimpinakaan hetkinä ja otamme opiksi aiemmista virheistämme.

Hyvän pohjakunnon an­siosta olemme entistä valmiimpia ja levollisempia, kun seuraava pandemia joskus koronan jälkeen tulee.

Keskustelu