Pääkirjoitus: Olemme maratonilla ehkä puolivälissä

Pitkän matkan juoksuja ei tulevana kesänä järjestetä massatapahtumina ainakaan ennen elokuuta, mutta koronaviruksen torjunnassa on koko ajan maratonjuoksun piirteitä. Pertti Louhelainen

Suomi on pikkuhiljaa siirtymässä poikkeusoloista kohti normaalimpia aikoja. Merkittävä askel tähän suuntaan otetaan ensi viikolla, kun koulut avautuvat jälleen parin kuukauden etäopiskelujakson jälkeen.

Päätös on herättänyt perusteltua kritiikkiäkin, mutta sen mukaan on nyt elettävä. Vasta jälkikäteen tiedämme oliko päätös oikea.

Painavin peruste koulujen avaamiselle liittyy sosiaalisiin näkökulmiin. Nyt opettajat saavat edes hetkeksi yhteyden niihin lapsiin, jotka ovat olleet kaikkein pahiten heitteillä ja jopa turvattomissa oloissa poikkeustilanteen ajan.

Päätös on myös ymmärrettävissä epidemiaan liittyvien tilastolukujen perusteella. Asiantuntijoidenkin mukaan tautitilanne on Suomessa pysynyt hallinnassa paremmin kuin kukaan uskalsi vielä maaliskuussa olettaa.

Tilanne on ollut erityisen rauhallinen täällä Päijät-Hämeessä, jossa koronaa on esiintynyt väestön kokoon nähden huomattavasti vähemmän kuin Uudellamaalla.

Tällaisessa tilanteessa on iso kiusaus sortua ajattelemaan, että taistelu on jo voitettu. Se olisi erittäin vaarallista itsepetosta.

Kömpelöiden ja hieman kyseenalaistenkin sotavertausten sijaan nykytilanne on huomattavasti tarkoituksenmukaisempaa hahmottaa kestävyysurheiluun liittyvillä kielikuvilla. Koronaviruksen torjuntaa voi hyvin verrata maratonjuoksuun, johon liittyy monenlaisia vaiheita.

Kuka tahansa edes kerran tuota juoksun kuninkuusmatkaa kokeillut tietää, mistä on kysymys. Alkujännityksen jälkeen kaikki lähtee rullaamaan yllättävän helposti eikä matkanteko tunnu tekevän edes tiukkaa.

Sitä kuvittelee pystyvänsä helposti jatkamaan samaa tahtia, jopa kiristämään hieman vauhtia ennätysaika silmissä kiiltäen.

Vähäinenkin hulluttelu ja tilanteen virhearviointi kostautuu viimeistään jossakin 30–35 kilometrin kohdalla. Juoksija törmää yllättäen ikään kuin näkymättömään seinään, mikä johtaa tuntuvaan vauhdin hidastumiseen, pahimmillaan kivuliaisiin jalkakramppeihin.

Rennolta läpijuoksulta vaikuttanut suoritus vaihtuu tuskaiseksi selviytymiskamppailuksi. Koronan tapauksessa maratonin näkymätön seinä voi olla epidemian toinen aalto, jonka on pelätty iskevän viimeistään syksyllä.

Toisen aallon vaarallisuudesta on ollut näkyvissä jo merkkejä esimerkiksi Singaporessa, joka ehti paistatella kansainvälisessä mediassa epidemian kukistajana.

Paikallisempi varoittava esimerkki löytyy sadan vuoden takaa. Espanjantauti iski Lahteen todenteolla syksyllä 1918, käytyään ensin koputtamassa ovea keväällä.

Toinen aalto tulee takuuvarmasti ja kovaa, jos muutamme nyt liian radikaalisti viime viikkojen aikana oppimaamme käyttäytymistä rajoitusten purusta johtuvan petollisen turvallisuudentunteen vuoksi.

Yhteiskunnan avautuessa on entistäkin tärkeämpää noudattaa tunnollisesti niitä tärkeitä arjen perusohjeita, joita meille on hoettu kriisin alusta asti: pestään käsiä, pidetään etäisyyttä, yskitään nenäliinaan tai hihaan, ei mennä kipeänä töihin.

Maratonjuoksussa pahimmat ongelmat ovat vältettävissä huolellisen valmistautumisen ja oman kuntotason mukaan laaditulla kilpailusuunnitelmalla, jota myös noudatetaan tosipaikan tullen.

Koronan tapauksessa ongelmana on ollut, että kansalaisilla ei ole ollut täysin yksiselitteistä kuvaa siitä, millaisen suunnitelman mukaan tätä kisaa on tarkoitus kisata.

Julkisuudessa on vilahdellut ristiriitaisiakin asiantuntijoiden näkemyksiä ja suosituksia.

Osittain tämä on ymmärrettävää, koska kyse on uudentyyppisestä tilanteesta. Siitä huolimatta jo nyt voidaan sanoa, että matkan varrella on tehty paikoin hyvinkin kummallisia linjauksia, vaikka muiden maiden tilanne on ollut tiedossa. Hyvät tilastoluvut eivät poista sitä faktaa, että virheitäkin on tehty.

Nyt tarvitaan viileää harkintaa ja päättäväisiä toimia myös paikallisella tasolla.

On syytä lisätä urakalla testausta, jäljittää määrätietoisesti tartuntaketjuja ja eristää tartunnan saaneita.

Ensimmäisen aallon kokemuksista ei ole myöhäistä ottaa opiksi toista aaltoa varten, jotta krampit eivät pääse yllättämään viimeisillä kilometreillä.

Nykyisessä tilanteessa kukaan ei voi olla varma tulevaisuudesta, mutta saatamme hyvinkin olla 42 kilometrin maratonilla vasta jossakin 20 kilometrin paikkeilla. Siinä vaiheessa on yleensä helppo tehdä pahoja virheitä tai jälkikäteen hyvin viisaaksi osoittautuvia ratkaisuja.

Keskustelu