Urheilu

Kolumni: Maajoukkuebuumit eivät ole siirtyneet kotimaan sarjoihin – Onko Huuhkajillakaan mitään vaikutusta Veikkausliigaan?

Kansa juhli Töölön stadionilla maajoukkueen pääsyä EM-kisoihin, jotka pelataan 12.6.-12.7. ensi kesänä. Kuva: Pekka Ruissalo

Lahen pojan Jasse Tuomisen sisäsyrjällä viimeistelemä maali Liechtensteinin verkkoon toissa perjantaina sinetöi yhdellä potkulla useiden sukupolvien unelman. Miesten jalkapallon arvokisapaikan saavuttaminen oli kenties se joukkuepalloilun viimeinen linnake, jonka murtamiseen Suomella on realistiset mahdollisuudet. Naisten maajoukkuehan on arvokisoissa pelannut jo useamman kerran.

Lama-Suomeen 1995 syntynyt Tuominen onnistui siinä missä kultaisen sukupolven toinen lahtelainen Jari Litmanen joukkueineen vielä ei.

Ja minkälainen vuosikymmen tämä 2010 on ollutkaan! On oltu maailman parhaita jääkiekossa ja salibandyssa, menty EM- ja MM-kisoihin koripallossa ja lentopallossa.

Liigat ja seurat eivät ole oikein keksineet keinoa maajouk­kueesta ­hyötymiseen.

Viimein Huuhkajatkin löysi sen parhaan tapansa toimia. Oman Meidän Pelinsä, joka nivoi joukkueesta enemmän kuin yksilöidensä summan.

Nämä Jasset ja uusi junioripolvi pääsee hahmottamaan suomalaista joukkuepalloilua aivan uusin silmin: ”Voitto olkoon kohtalomme”.

Samoin käynee osaltaan myös fanien ja muiden penkkiurheilijoiden keskuudessa.

Maajoukkueen menestyksestä on usein vedelty suoria viivoja kotimaisen pääsarjan suosion kasvuun. Jälkiviisaina nämä puheet voidaan kuitenkin kyseenalaistaa vähän lajissa kuin lajissa.

Jääkiekon 2011 maailmanmestaruuden jälkeen Liigan yleisökeskiarvo kyllä nousi parin kauden ajan, mutta vain romahtaakseen pian. Tänä syksynä jäähalleissa ei ole nähty mitään erityistä ryntäystä, ja miksi olisikaan, koska Leijonat on erillinen tuote, joka näkyy ottelutapahtumissa... no, ei näy. MM-pokaali tuli ja meni.

Korisliigan yleisökeskiarvo taas on viime vuosina ollut nosteessa, joskin vain joidenkin kymmenien katsojien verran.

Sieltä täältä lätkästä, koriksesta ja lentiksestä kantautuu pohdintoja, että kaikkien aikojen buumilla ei sittenkään osattu pumpata pääsarjan renkaita.

Liigat ja seurat ylipäätään eivät ole oikein keksineet keinoa liittovetoisesta maajoukkueesta hyötymiseen. Ehkä maajoukkue houkutteleekin toisia kohderyhmiä kuin harva se ilta liigakatsomoissa jäpittävät lajiniilot?

Sunnuntaina kotiottelussaan Salon Vilppaan ja Susijengi-ikoni Teemu Rannikon kohtaava Lahti Basketball otti ensiaskeleensa divariparketeilla vuosina 2015–2017 ilman näiden starojen läsnäoloa. Nyt LaBa vetää Suurhalliin Korisliigan toiseksi suurimpia yleisömääriä noin 1020 katsojan keskiarvolla.

Suurimpaan lukemaan (1330) yltää juuri Vilpas, jonka menestys ja fanikulttuuri ovat viime vuosina nousseet aivan uudelle tasolle. Kolmantena Korisliigan kasvua selittää toinen uudehko seura Helsinki Seagulls keskimäärin 980 katsojallaan. Muiden joukkueiden suosio on likimain sitä tasoa mitä se on ”aina” ollut.

Eduksi maajoukkueen lajille tuoma näkyvyys toki on, mutta seuratasolla eniten riippuu sittenkin olosuhteista, ottelutapahtuman kehittämisestä, markkinoinnista, menestymisestä ja paikallisesta merkittävyydestä.

Ensi keväänä Veikkausliigan ja jalkapalloseurojen viestintä arvatenkin hehkuttaa kaikkien aikojen jalkapallokesää, ja se on ihan ansaittua. Löysiä puheita suosion suorasta kasvusta ei kuitenkaan kannata pitää. Sudella tai leijonalla ei voi ratsastaa, eikä huuhkajalla.

Esimerkiksi Jasse Tuomisen maailmalle jalostaneen FC Lahden on yhä pumpattava suosionsa itse, tai ainakin keksittävä uutta näkökulmaa maajoukkueseen, koska Kuhnuri-arki ja Huuhkaja-juhla ovat kaksi yllättävänkin erillistä asiaa saman lajin sisällä.

Aatu Raninen
aatu.raninen@uusilahti.fi
@

Suosittelemme