Urheilu

Kolumni: Tero Pitkämäen valmentajan tytär

Lahden Ahkeran keihäänheittäjä Jenni Kangas aloitti Uuden Lahden urheilukolumnistina 9.10. julkaistulla kirjoituksella. Uusimmassa kolumnissaan hän pohtii Tero Pitkämäen esikuvallista vaikutusta urheilu-uraansa. Kuva: Sami Lettojärvi

Olen saanut kulkea pitkän matkan keihäänheiton mestarin takana. Tero Pitkämäen lopettaminen on lähes yhtä iso tyhjiö yleisurheilulle, kuin sen sanotaan olevan lopettavalle urheilijalle. Minulle esikuvani väistyminen kilpakentiltä on vähintään yhtä haikeaa.

En ole koskaan urheillut vielä ilman Teroa. Olen saanut katsoa hänen tekemistään hyvin läheltä isän valmennuksessa, ja minun muistoissani niin on ollut 18 vuoden ajan.

Siltikään en muista aikaa, jolloin hän ei olisi ollut maailman paras keihäänheittäjä. Ensimmäiset mielikuvani Terosta ovat Nurmon liikuntahallista, jossa 9-vuotiaana harjoittelin kuulantyöntöä ja omien voimieni yllättämänä pukkasin muovikuulan hänen niskaansa. Olin kauhusta kankeana – hän kohotti vain hartioitansa, katsoi minua, eikä sanonut sanaakaan. Ei kirosanoja, ei torumista, ei mitään. Niin olin minäkin aivan hiljaa.

Omien voimieni yllättämänä pukkasin muovikuulan hänen niskaansa.

Tero Pitkämäki on ollut silmissäni aina hirveän suuri. Hänen treenaamisensa seuraaminen on erittäin jännittävää. Minun silmieni kautta tunnelma on sellainen, kuin siihen ei uskaltaisi mennä kesken kukaan joka ei siihen kuulu. Oli kyse sitten heittoharjoituksesta tai helposta lihaskunnosta, en koskaan tuntenut itseäni rennoksi treenatessani samaan aikaan.

Minun oli aina annettavani itsestäni enemmän kuin normaalisti. Teininä usein kiukuttelin, koska stressasin itsestäni huonon urheilusuorituksen ulos hänen ollessaan läsnä, ja täten luulin pilaavani hänen harjoituksensa. Niin suuri hän oli.

En ole koskaan nähnyt hänen tekevän mitään puolitehoilla, ja se on ollut myös minulle perustavanlaatuinen arvo urheillessani. Jos on kevyt harjoitus, se tehdään täysiä kevyesti.

Teinivuosinani kirjasin kaikki Teron tulokset päiväkirjaani. Seurasin kaikki hänen kisansa ja suljin silmäni sateisella kelillä, jotta en näkisi liukastumisia. Olin paikalla Kuortaneella kun hän heitti ensimmäisen 90-metrisen ja ennätyksensä 2005. Samana vuonna luulin, että Tero ei selviä MM-Helsingin epäonnistumisesta.

Olen ollut ulkomaan leirityksillä mukana vuodesta 2006, joissa olen nähnyt hänet mediamyllytyksissä ja aina positiivissa merkeissä. Olen ollut onnekas nähdessäni kaikki puolet huipulla olemisesta hänen takanaan. Olen saanut kulkea hänen perässään pitkän matkan seuraten, oppien, haaveillen ja ennen kaikkea kokien niin paljon suuria tunteita, joita en usko kenenkään enää urheilumaailmassa minulle aiheuttavan.

On vaikea kuvitella, missä minä olisin juuri tänään, jos Tero Pitkämäki ei olisi isäni valmennuksessa urheillut niin kuin hän nyt urheili. En tiedä, olisiko minulla näin vahva palo olla maailman paras. Hänen lopettaminensa on tuonut laajan kirjon tunteita, mutta myös tilaa hengittää. Olen nyt isäni ykkösurheilija. Teron menestystä ei unohda kukaan koskaan, mutta toivon rakentavani itselleni oman uuden otsikon. Niin pieni en ole, ettenkö pystyisi suuremmaksi kasvamaan!

Kirjoittaja on Lahdessa asuva maajoukkuetason keihäänheittäjä, joka siirtyi äskettäin myös edustamaan Lahden Ahkeraa.

Jenni Kangas

Suosittelemme