Urheilu

Kolumni: Kehitys tappaa tyytyväisyyden

Runkosarja päättyi Pelicansin osalta juhlatunnelmiin, mutta tie nousi jälleen nopeasti pystyyn pudotuspeleissä - jo neljäntenä keväänä peräjälkeen. Kuva: Sami Lettojärvi

”KalPalla vaan oli ihan jokainen ukko niin täydessä iskussa, ykkösketjusta sinne seiskapakkiin asti”.

Juttelin kesällä 2017 Pelicansin silloisen päävalmentajan Petri ­Matikaisen kanssa keväällä käydystä puolivälieräsarjasta. Matikainen oli ehtinyt jo pureskella voitoin 1–4 kärsittyä tappiota ja tiivisti siitä irti varsin osuvan havainnon.

Nyt Pelicansissa pohditaan sitä samaa, kun meno tyssäsi HIFK:ta vastaan. Jatkoon meni jälleen se joukkue joka pystyi kauttaaltaan enemmän parantamaan perustasostaan, eikä neljän voiton sarja jättänyt siitä epäilystä.

Pelicans särmäsi hyvin runkosarjan lopun, sai puolivälieriin kotiedun, vähän tuurillakin lennokkaan 6–1-lähdön sekä kuumemman maalivahdin, mutta onnistui silti jäämään kenttäpelissä niin pahasti alakynteen, että käytännössä pelillisesti niskan päällä oli HIFK.

Jostain syystä Pelicans näyttää toistuvasti hyytyvän keväisin.

Siinä missä vastustaja tarrasi ovelasti ja surutta kiinni harvoihin mahdollisuuksiinsa, tuntui Pelicans reputtavan perusasioissaan, kuten taktisessa valmistautumisessa ja henkisessä latautumisessa. Liian harva pelaaja sai itsestään sitä parasta irti, eikä valmennuskaan.

Aivan kuin hurmosmainen runkosarja olisi pesiyttänyt harhoja, että väljähkö pelin organisointi riittää pudotuspeleissä. Huono Pelicans ei ollut, mutta tarpeeksi epämukavuusalueella antautuakseen kolmesti peräkkäin, minkä jälkeen oli jo myöhäistä.

Ville Niemisen debyyttikauden runkosarja oli totta kai tältä lähes Liigan nuorimmalta joukkueelta napakymppi. Päivitetty pelitapa toi voittavaa tasapainoa ja tehokkuutta hyödyntäen Meidän Pelin keinoja monipuolisesti. Pohjana toimi jo aiemmin joukkueeseen iskostettu urheilullisuus ja työmoraali. Pelaajahankinnat olivat taas A-luokkaa.

Jostain syystä Pelicans kuitenkin näyttää toistuvasti hyytyvän keväisin. Neljännet pudotuspelit peräkkäin oli seuran uusi ennätys, mutta niiden voittosuhde näyttää nyt lukemaa 8–17. Voitettuaan ne ensimmäiset säälipleijarit Pelicans on sen jälkeen ampunut neljä pummia tauluun ja suksinut sakkokierrokselle suoraan kesälomille.

Nyt saattoi vieläpä olla se paras sauma. Ainakin parempi kuin aiemmat, ja yhtä hyvää palapeliä on vaikea koota uudestaan.

Tämän lehden ilmes­tyessä Pelicansin on määrä tiedottaa valmentajakuviois­taan, ehkä pelaajistakin. Maalivahdit voivat vaihtua, puolustuksesta lähtenee Henrik ­Nilssonin (AIK) perässä ainakin Oliwer ­Kaski, ja Mikko ­Kousallakin lienee kova kysyntä. Olisi myös ihme ellei hyökkäys harventuisi Miska ­Siikosen (JYP) lisäksi Hynek Zohornalla, Jesse Ylösellä sekä tämän hetken mr. Pelicansilla, Jesse Saarisella.

Huhutut tulijat kuten Otto Nieminen (TPS), Jonatan Tanus (SaiPa), Frank Gymer (KalPa) sekä Janos Hari (EBEL-liiga) jatkanevat tarkkasilmäistä ja kustannustehokasta hankintalinjaa, siitä Pelicans ei ole lipeämässä.

Toinen juttu sitten on, mihin nämä rahkeet riittävät jatkossakaan. Jostain Pelicansin pitäisi löytää keinot voittaa myös pudotuspeleissä. Kokemus ja oikeanlainen pelikovuus ei tällä haavaa ole ainakaan lisääntymässä.

Sanotaan että tyytyväisyys tappaa kehityksen, mutta sen voi kääntää toisinkin päin. Pelicans on jo kehittynyt sille tasolle, että tämä HIFK-sarja oli kerrassaan puolivillainen yritelmä. Tyytyväisiä voivat olla vain tiliä laskeva talousjohtaja ja uralleen rakettimaisen nousun hankkineet yksilöt.

Aatu Raninen
aatu.raninen@uusilahti.fi
@

Suosittelemme