Urheilu

Jesse Saarinen nappasi jo kultakypärän, ja tekee töitä ensimmäisen mitalinsa eteen

”Kun saa pitkiä jaksoja treenata ja pelata terveenä, runsaasti peliaikaa ja toistoja, voi päästä omalle huipputasolleen”, näkee 689 Liigan runkosarja- ja pudotuspeliottelua pelannut Jesse Saarinen nykyvireensä taustalla. Kuva: Aatu Raninen

Yksi merkki onnistuneesta joukkueen rakentamisesta on se, että kokeneimmat pelaajat eivät ole mitään maskotteja, vaan eturivin tuloksentekijöitä. Kuten Pelicansia sekä olemuksellaan että teoillaan johtavat omat pojat Antti Tyrväinen, 29, Mikko Kousa, 30, ja Jesse Saarinen, 33.

Varsinkin kultakypärän itselleen kaapannut Saarinen on pelannut varmasti uransa parasta lätkää ykkösketjussa Hynek Zohornan ja Aleksi Mustosen kanssa.

– Jo kymmenen peliä sitten, ennen kuin ”Muse” loukkaantui, alkoi tuntua että pystymme olemaan koko ajan vaarallisia. Valmennus on onneksi antanut luottoa vähän heikompinakin hetkinä, Saarinen nyökkää.

Vitja koottiin 26.9. pelattuun Saarisen paluuotteluun. ”Jepen” myöhäisempää starttia edelsi kesällä tehty ylävartalon leikkausoperaatio.

Täällä menestyminen olisi erityisen iso asia. Jesse Saarinen

– Oli jo hyvissä ajoin tieto milloin voin pelata, joten pystyin treenaamaan jalkoja, keskivartaloa ja hapenottoa kuntoon, mutta heti ei ollutkaan ihan sitä tatsia kiekon kanssa. Se aiheutti vähän turhautumista alussa, Saarinen myöntää.

Laitahyökkääjä on vain parantunut vanhetessaan, vaikka toissa kaudella Kärpissä tullut vakava aivotärähdys pysäyttikin menon hetkeksi.

Pelicansissa nyt pelatut 79 ottelua ovatkin tuottaneet 16+48=64 pistettä. Ottelukohtainen pistekeskiarvo 0,81 tarkoittaisi 60 ottelun runkosarjassa peräti 48 pistettä, eli Liigan Top10-tasoa.

– Minusta mulla on aina ollut pelisilmää, ja olen pystynyt rakentamaan kiekon kanssa, mutta aiemmin monessa ketjussa on langennut sellainen vauhtilaiturin rooli, Saarinen analysoi.

Nyt hän kokee saavansa taito- ja syöttöarsenaalinsa paremmin esille.

– Ehkä iän myötä pelaamiseeni on tullut enemmän ymmärrystä ja tasapainoa. Uskallan joissain tilanteissa pelata rauhallisemmin, vaikka luisteluvauhdin puolesta olisi monesti rahkeita enemmänkin.

- - -

Jotain samaa muutosta on nähtävissä koko joukkueen otteissa, jotka ovat siivittäneet lahtelaiset jo Liigan nelossijalle.

– Ei meillä viime kaudellakaan ollut kiellettyä rytmittää peliä eri tavoin, mutta nyt pelaajilla on parempi ymmärrys siitä milloin mennään eteenpäin ja milloin ehkä vetäydytään omiin.

Pelicans otti myös onkeensa marraskuun tappioputken opetuksista.

– Silloin hallittiin pelejä usein, mutta voitot jäivät saamatta virheiden takia. Siinä kohdattiin pallopelien lainalaisuuksia, hyödyttääkö joku kärkimiina jos samalla annat vastustajalle mahdollisuuden tulla mukaan peliin. Tai joku huono siirtokiekko, mistä alkaa monen minuutin vyöry omaan päätyyn.

Saarisen mielestä myös kentällä kommunikointi on parantunut.

– Se näkyy vaikkapa karvaustilanteissa. Jos itse lähtee, niin siinä pitää vähän puheella käskyttää ketjukaveriakin mukaan.

- - -

Jo kaudella 2003–2004 alkanut liigaura ei ole tuonut Saariselle lopullista täyttymystä, kun pudotuspelit niin Pelicansissa, Kärpissä, HPK:ssa kuin SaiPassakin ovat aina loppuneet lyhyeen.

– Olen mä sitä miettinyt aika paljonkin, kun on katsonut muiden juhlimista keväisin. Mutta pitää vain olla rehellinen pelille, sitä menestystä rakennetaan tässä arjessa pikku hiljaa.

Saarinen uskoo, että nyt Pelicansilla on koossa pelaajamateriaali, valmennus ja oheistoiminnot, jotka mahdollistavat isommatkin onnistumiset jossain vaiheessa.

– Pudotuspeleissä tarvitaan parasta pöytään jokaiselta pelaajalta. Ja vielä jotain spesiaalia, kuten älyttömän hyvä joukkuehenki, tai että kärjen takana monet ottavat steppejä eteenpäin. Sitten kun viisitoista pelaajaa pelaa elämänsä kevättä, niin sellaista ryhmää on aika vaikea pysäyttää.

– Pidän siitä kulttuurista ja asioiden arvojärjestyksestä, joka täällä vallitsee. Pelicansissa janotaan sitä voittamisesta tulevaa tunnetta.

Pelicans–KalPa
Aatu Raninen
aatu.raninen@uusilahti.fi
@

Suosittelemme