Urheilu

Kolumni: Pappi, lukkari, talonpoika

Kirjoittaja näkee Ville Niemisen valmentajapestin alkaessa merkittäviä eroja Pelicansin aiempiin valmentajanvaihdoksiin. Kuva: Katja Luoma

Ville Nieminen aloittaa työnsä Pelicansin päävalmentajana tilanteessa, joka on lahtelaisittain hieman poikkeuksellinenkin.

Joukkue on pysynyt kohtalaisen hyvin koossa, ja on ajoissa lähes valmiina. Lisäksi siihen on kolmen kauden ajan iskostettu harjoittelun ja kilpailun standardia, jolla on varmasti pysyvämpääkin arvoa. Samalla Pelicans on löytänyt pelaajahankintoihin johdonmukaisuutta ja laatua, mikä tukee seuran pelillisiä ja taloudellisia tavoitteita.

Aiempien valmentajanvaihdosten yhteydessä näin moni asia ei ole ollut reilassa. Vaikka kulissi on ollut pystyssä, niiden takana liian monella osa-alueella on annettu eteen.

- - -

Pelaajana arvostetun Niemisen uusi valmentajaminä on vasta tekeillä.

Hallittu startti onkin tarpeen, sillä pelaajana arvostetun Niemisen uusi valmentajaminä on vasta tekeillä. Nyt alkaa toinen kausi päävalmentajana, ja neljäs valmentajana ylipäätään.

Pelicansilla taas on valitettavan runsaasti kokemusta valmentajista, jotka eivät ole olleet tehtäviensä tasalla. Hirvosen, Kaupin, Toivolan ja Lämsän kokeilut eivät hetkeen unohdu.

Hyvää pesäeroa entiseen tehdään nyt siinä, että apuvalmentaja Pasi Nurminen ja urheilujohtaja Janne Laukkanen pystyvät tarjoamaan Niemiselle paljon taustatietoa joukkueesta jo ennen ensimmäistäkään jääharjoitusta. Se tasoittaa ainakin alkutaivalta, ja jättää enemmän aikaa sisältöpuoleen.

Tältä pohjalta Nieminen voi rakentaa vastaavaa yllätystä kuin missä KalPan Sami Kapanen ja SaiPan Tero Lehterä tuoreina päävalmentajina jo onnistuivat.

- - -

Osittain kyse on siis vanhan jatkumosta, mutta mikä mahtaa olla Ville Niemisen näkemys modernista jääkiekosta?

Pelicansin olisi loogisinta jatkaa päättyneellä kaudella sisäänajettua Vauhtilätkää, eli voimaluisteluun ja korkeaan tempoon perustuvaa pystysuunnan peliä. Tätä näkemystä seuran ja valmentajan välisissä neuvotteluissa on varmasti ruodittukin. Joidenkin huhujen mukaan Nieminen olisi halunnut jo Jukureissa nostaa pelin vaatimustasoa, mutta esimiehensä Risto Dufva turvautui tuttuun passiivisempaan pelitapaan, joka oli Jukureiden kaltaiselle altavastaajajoukkueelle armollisempi.

Vaikka moni asia näyttää hyvältä, on syytä myös tiedostaa, että Vauhtilätkä asettaisi sekä valmennuksellisen osaamisen että pelaajien kyvyt jättimäisen haasteen eteen.

- - -

Niemisellä on eittämättä ikitaistelijan maine, ja luonnostaan paljon samaa havumetsien karismaa kuin edeltäjällään Petri Matikaisella. Stanley Cupin voittaminenkin luo kummasti arvostusta.

Joukkueen hengenluonnissa ja yksilöiden motivoimisessa Mansen työmies tuskin reputtaa.

Etukäteen Niemistä ei kuitenkaan pidä lokeroida vanhan liiton valmentajaksi, joka sahaa fläppitaulua samalla kun huutaa käskyjä perille. Päin vastoin, rouhijasta on valmentajana kuoriutunut pelin tutkija, joka etsii pelin ytimestä tietoa ja dataa päätöstensä tueksi.

Haitaksi ei ole sekään, että Nieminen on eräänlainen Dufvan ja Jukka Rautakorven oppipoika. Mukaan on varmasti tarttunut sopivaa realismia ja kylmäpäisyyttä.

Nöyrästi pelaten kortti voi käydä kirkonmiehellekin.

Aatu Raninen
aatu.raninen@uusilahti.fi
@

Suosittelemme